Hampuri – söpö suurkaupunki ihan lähellä
Koitettiin muistella, milloin ollaan viimeksi oltu kaksistaan Suomen ulkopuolella. Jouduttiin miettimään aika kauan. Se on sääli, koska me ollaan hyvä reissutiimi.
Meinattiin ensin lähteä Tampereelle, mutta kun selvisi, että kohtuullisen lentomatkan päässä pelaa Bundesliigan perää pitkään pitänyt joukkue, jonka kotipeliin on siis helppo saada lippuja, suunnitelma muuttui. Lapset mummolaan (voi Kerttua: ensin äiti oli kaksi päivää reissussa, ja melkein heti perään äiti JA isä häviävät pariksi vuorokaudeksi kuvioista… Mutta eihän sillä muuta hätää ole, ja huomaa sitten, että pian kaikki on taas yhdessä ja tästäkin selvittiin, tyynnyttelee äiti itseään), aikuiset lentokentälle.
Olen käynyt Saksassa viimeksi 16 vuotta sitten, enkä oikein kehtaa sanoakaan, miten huonosti maata tunnen. Sen verran sentään, että tiesin Hampurin olevan vilkas satamakaupunki Itämeren rannikolla. Paitsi että ei se ole Itämeren rannalla, vaan Elben, joka laskee Pohjanmereen. Ja on sitä paitsi Saksan toiseksi suurin kaupunki, ja yli tuhat vuotta vanha.
HSV:n kotipeli oli matkan suunniteltu osuus, vaikka varauduttiin henkisesti siihenkin, ettei lippuja jostain syystä saataisi. Joulunalusaika manner-Euroopassa on joka tapauksessa aika varma valinta, joten toinen osa suunnitelmaa oli valua Raatihuoneen torille ja nauttia siellä glögiä, eikun Glühweinia, ja syödä perinteistä katuruokaa, eli makkaraa. Perillä oltiin perjantai-iltana puoli seitsemältä ja kotiin lähdettiin sunnuntaina puolen päivän jälkeen, joten kauheasti enempää ei ehtisikään.
Satamakaupungin sää ei yllättänyt. Kun ei satanut, oli sumuista ja koleaa. Fiilistä se ei silti laskenut, koska joulukojut ja -koristeet ja -valot ja hyväntuuliset hampurilaiset pistivät hymyilemään ilmankosteudesta huolimatta. Tehtiin sitä paitsi loistopäätös ostaa paikallisjunalippu lauantaiksi: aamuyhdeksästä aamuyhdeksään voimassaolevalla, 6,20€ maksamalla lipulla sai hypätä muutaman minuutin välein kulkeviin Hochbahn-juniin, joten ilman sateenvarjoakin selvittiin melko kuivina.
Sympaattisen St. Paulin stadion piti myös käydä tsekkaamassa, sekä Reeperbahn, jonka paheellisuuden pystyi aistimaan jopa lauantaiaamukymmeneltä… Alue oli ihan kokemisen arvoinen. Samoin oli kyllä Lange Reihen puoli maailmaa kattava kauppakatu, jonka lähellä hotelli oli, ja johon ehdittiin tutustua jo ekana iltana. Saman kadun varrella oli ihana Edeka Niemerszein, jonka hyllyt ja korit ja vitriinit pullottivat kauniisti kaikkea luomua ja läheistä ja tuoretta ruokaa, mitä nyt Saksasta voi kuvitella löytävänsä (tosin myös Pågenin leipää).
Volksparkstadionille olisi mahtunut 55000 katsojaa, mutta heikosti pärjäävää kotijoukkuetta vaivautui meidän lisäksemme kannustamaan vain vajaa 46000 ihmistä. Liput ostettiin valmiiksi jo keskustan fanikaupasta. Junalla pääsi melko lähelle, reilun kilometrin kävelymatkan päähän, ja faneja seuraamalla oli helppo löytää perille. Stadion toimi hyvin, juotavaa, makkaraa ja suolaista rinkeliä oli tarjolla. Hämmentävää suomalaissilmin ja -nenin oli, että katsomossa (niin kuin muutenkin vähän joka puolella) sai polttaa tupakkaa! Toisaalta paikalla oli ainakin brittipeleihin verrattuna paljon lapsia yhden tai kahden aikuisen kanssa, joten ihan täysverinen perhetapahtuma tämä oli.
Kotiinpaluu faneja täyteen sulloutuneessa junassa oli elämys sekin. Kovaääninen, kauden ensimmäisestä kotivoitosta ja oluesta humaltunut lauma oli sittenkin kovin sympaattinen, vaikka hyppeli ja hakkasi seiniä liikkuvassa menopelissä siihen malliin, että ihan vähän teki mieli miettiä, miten hyvin junat pysyvät kiskoilla… Mutta kun mitään aggressiota ei ollut ilmassa ja kaikki mahtuivat oikeilla pysäkeillä pois, niin positiiviselle puolelle jäi tämäkin.
Kaikin puolin oli hieno reissu! Rahaa olisi saanut kaupoissa palamaan paljonkin, mutta onneksi oltiin käsimatkatavaroilla liikkeellä. Töihinpaluukin on kepeää, kun parin päivän piipahdus suureen maailmaan on putsannut aivoja pidemmänkin loman veroisesti!