Hirveä ikävä

Ensimmäinen neljästä viikosta kohta takana.

Tämähän ei siis ole mikään huvimatka, vaan sivuaineopintoihin pakollisena kuuluva neljän viikon oleskelu maassa, jossa opiskeltavaa kieltä tai sen sukulaista käytetään. Irvileuoille tiedoksi, että kyllä saisi Suomessakin kielikylpeä, mutta sitä pitäisi tehdä vielä pidempään. Neljä viikkoa on perheelliselle ja työssäkäyvälle ihmiselle piiiiiiiitkä ja järjestelyjä vaativa aika. Olen purnannut paljon, mutta olen tietysti myös kiitollinen siitä, että kaikki tämä on mahdollista

Olen tosi hyvä keksimään tekemistä itselleni, kuten todettua. Lisäksi olen oikeasti tosi kiinnostunut monista asioista, ja varsinkin kieleen ja kulttuuriin liittyvistä. Virallista ohjelmaa on opintojenkin puolesta, ja sitten myöskin olen luvannut työnantajan pyynnöstä tehdä juttuja. Tämän totean siksi, että jos olisi tylsää, ehtisin liikaa miettiä, mitä kotona tapahtuu. Ei tule olemaan tylsää. Teen paljon kivoja ja mielekkäitä juttuja ja lorvailen, jos siltä tuntuu, koska voin.

En kuitenkaan aio julkaista mitään villin iloista sarjaa parhaista menovinkeistä Tukholmassa (pikkubudjetin vinkit kuitenkin tulossa!). Se tuntuisi hurjan väärältä, koska koko ajan kuitenkin sydän pompottaa perheelle, enkä aio valehdella, että nautin joka hetkestä ihan hurjasti. Woohoo!

Toki on äärettömän mukavaa vaihtelua, ettei aamulla tarvitse huolehtia kuin itsestään. On kiva, että saa ajatella kokonaisia ajatuksia loppuun ilman keskeytyksiä.

Ah ja voi. Kun ensimmäisten päivien kierrokset ovat hidastuneet eikä ihan kaikkea enää tarvitse koko ajan rekisteröidä, sitä huomaa paljon vähän tuttuhahmoisia, sänkipartaisia miehiä, jotka kulkevat perheensä kanssa kadulla. Tiedättekö, juuri se järjettömän rakastunut tunne, kun kaikista miehistä tulee ainakin vähän mieleen hän, mikä on samaan aikaan ihanaa <3 <3 <3 <3 <3 ja kamalaa, koska eihän hän itse ole siinä silloin! Jokaista leikkipuistoa ja kirjakauppaa ja keltaista autoa katsoessa tekee mieli hihkaista lapselle, joka ei ole siinä. Jokainen ohimennen kuultu äänenpaino vanhemman ja lapsen välisessä keskustelussa kuulostaa niin tutulta ja niin kadehdittavalta, että sydän tyrskähtelee.

Olen jankannut kaikille sitä, että älypuhelin on mieletön juttu: oli vähän eri meininki asua ulkomailla silloin ennen, kun maiden väliset puhelut maksoivat mansikoita eikä puhelinta välttämättä kannettu koko ajan mukana. Nyt voi 10-vuotias kilauttaa videopuhelun ja näyttää, että tramppaa aletaan kokoamaan ja arvaa mitä! Ja äiti arvaa ja kyselee. 5-vuotias ei voi kurottaa yhtä spontaanisti digitaalisen verkon yli. Siksi sen näkeminen ja kuuleminen tekee tiukempaa. Mies tietää sen, ja säännöstelee vähän, ja olen siitä iloinen, ja samalla surullinen, koska en tiedä.

Pystyn sanomaan, että on ikävä, ja että onneksi kohta nähdään, päivät vähenee koko ajan. Mutta en pysty puhelimessa sanomaan, miten valtavan paljon teitä rakastan ja miten älyttömän yksin ja palasena olen ilman teitä, jotka muodostatte minut – siihen ei sanat riitä eikä ääni kestä. Tiedätte sen kyllä, mutta silti.

Tärkeä viesti
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *