Ikäväviesti
Moi,
mulla on ikävä sua. Välillä on tämmöistä, se on normaalia ja sitä kai kutsutaan ruuhkavuosiksi. On se silti tyhmää, että tämän kuukauden aikana kahden viikon kaikki illat on olleet täyteen buukattuja, ja kaksi viikonloppua ollaan oltu kokonaan eri paikoissa ja kolmannestakin pitkästä viikonlopusta puolet! Tää viikko on ollut kaiken häslingin huipentuma: mulla on ollut töissä kaksi koulutuspäivää – eli tuntisuunnitelmat on levällään ja jakson alun lähtötasotestit korjaamatta – ja kahtena iltana mulla on ollut kokouksia ja kahtena iltana sulla on ollut tyttöjen harrastuskuskauksia, ja tänään, heti kun tuut töistä, minä ja pienet tytöt hypätään autoon ja lähdetään reissuun… Nyt kun tässä yritän tehdä niitä rästiin jääneitä työhommia selvitäkseni lyhyestä ensi viikosta kunnialla, tasapainoilen päässäni etukäteisikävän ja hetkessä elämisen kesken: on ihanaa lähteä tyttöjen kanssa sukuloimaan! / olisipa jo lauantai että saataisiin olla ihan rauhassa yhdessä kotona!
Eilen kun olin tuhannennen kerran taas luvannut tulla ajoissa kotiin ja myöhästyin (kuten ihan liian tavallista, mutten sentään koskaan näin paljon) kokonaisen tunnin enkä nähnyt Kerttua päiväkotiin viemisen jälkeen ja onneksi sentään Veera oli vielä hereillä ja olin niin pahoillani kun et päässyt lenkille mun takia kun koko viikko on ollut tätä samaa aikataulutusta että poru pääsi, niin ei mitään ollut parempaa kun päästä jaksamisakkuja lataamaan sun kainaloon kun tärkeintä on, että me. Kiitos. Kyl sä tiiät. Lauantai tulee.
