Intuitiivinen vanhemmuus ja vapputori

Eilen puhuttiin, että no mennää ny käymää toril huomen. Ei siellä kauan tarvi olla, kunhan nyt ihmetellään vähän ja jos on joku kiva koju (eli se missä myydään parmesaania isoina paloina) niin ostetaan jotain pientä.

Aamulla nousen pienten kanssa ja kyselen intoa lähteä torille. Joo. Joo! Joo.

Mies laskeutuu alakertaan ja toteaa, ettei kyllä lähde torille. Lähtee mielummin aamulenkille, vaikka niitä kammoaa, mutta kun keskiviikko jää väliin kuitenkin niin. Ymmärrän. Prosessoin päässäni, että jos lähtisin minäkin, mutta se ehtii jo ulos ovesta, ennenkun saan itseni kanssa selväksi sen, että lapset eivät oikeasti pety, jos vapputori jää väliin.

Mutta kun siitä nyt puhuttiin kuitenkin niin lähdetääs. Ai että. Pienempi antaa vielä tällätä itsensä. Laitetaan pallotakki ja sävyyn sopivat housut ja assessoaarit viimeisen päälle. Isomman valintoihin ei auta puuttua, ettei lähdetä rähinällä. Pienemmän kanssa kinataan kengistä, mutta se unohtaa pian. Isommalla on maha kipee, se sanoo nyt.

Jaksatko lähteä? Joo-o. Varmasti? Joo, pyörällä, en jaksa kävellä. Aha, no ehkä se on hyvä niin niin kotimatka sujuu sitten reippaammin.

– – – päästään kaupungille, ihmetellään ihmisiä, vappupallotorneja myös, koululainen ei sittenkään halua tuhlata mukaan ottamiaan kolikoita mihinkään, mutta mennään pirtelölle ja saadaan mainosilmapallot – – –

Äiti mun maha on tosi kipee. No voi että. Onneksi on lyhyt matka kotiin, ei meillä mee tästä kun viis minuuttia. Mut äiti voiksä soittaa iskälle jos se tulis hakemaan mut ja ottais pyörän kans kyytiin? Oikeesti on niin paha olo? Joo. No soitetaan.

Valutaan ihmismeressä – voisi luulla, että on jazzit – kohti pyörätelinettä ja tapaamispaikkaa. Isompi hyppää autoon, Mies nostaa pyörän auton perään, minä viskaan mainosilmapallot takapenkille. Pienempi alkaa itkeä sydäntäraastavasti. Ja kovaa. Itkee muuten sitten koko sen viisiminuuttisen matkan kotiin asti, koska ”miksi iskä vei mun ilmapallon yhyyyyyy?!” Koska kevään lämmössä pipo oli poistettu pienen päästä, kypäräkin retkotti pöhkösti toisella olkapäällä. Jotenkin kruunasi kaiken.

Kotiin päästyä avaudun siitä, miksi alkuperäistä epäilystäni uhmaten sittenkin päätin lähteä lasten kanssa kaupungille että niillä olisi kivaa ja sitten kuitenkin lopulta kellään ei ole että miksen vaan luottanut siihen ekaan tunteeseen. Mies myönsi minulle sekä kuvainnollisen tsemppi- että typeryysmitalin. Otin ne vastaan jälleen yhtenä vanhemmuuteen kuuluvana todisteena siitä, ettei täydellisiä ratkaisuja useinkaan ole.