Jazzviikko ja lapset #1
Viimeiset seitsemän kesää on heinäkuun kalenterimerkinnät pyritty keskittämään jazzviikon alkuun, koska on täytynyt ottaa huomioon lapsi(a). Siis ei liikaa mitään kellotettuja menemisiä, joita sitten kuitenkin aikuisten osalle tulee puolivahingossa, koska olemme Porissa, ja täällä on kaikki muutkin, ja ihmisiin törmää ja niiden kanssa tulee sovittua kaikenlaista. Lasten osalle suunnitelmat tulivat kuin itsestään Kids Festivalin myötä. Silloin, kun minä aloittelin äiteilyäni, Kidsit alkoivat jazzkadun lavalta Bianca Moralesin ja muiden esiintyjien voimin, ja sitten kuljettiin jonossa Taavi-sillan yli Kirjurinluotoon, jossa Kahvila Koivun luona ja Lokki-lavalla alkoi tapahtua, ja tapahtuikin sitten monta (la-ke?) päivää aamupäivästä varhaiseen iltapäivään niin, että kaiken sosiaalisen elämän pystyi sopimaan sinne, ja tiesi, että jos vaan on viltti ja eväät ja sään mukaiset varusteet, niin sekä äideillä että lapsilla ja paikalla piipahtavalla Miehellä on kivaa ja hyvä mieli.
No nyt on Kidsejä tiivistetty eli kehitetty eli virtaviivaistettu (kuulin juorua, että ei enää viikonloppuna järjestetä, kun ei ihmiset tule kun ne on mökillä jne. mikä on hirveää puppua, koska meillä ei ole mökkiä, ja me oltiin siellä aina, ja voin kertoa, ettei oltu yksin), ja parin vuoden kokemuksella tiedän, etten enää merkitse koko alkuviikkoa kalenteriin, vaan poimin jotain, johon sitten mennään. Jos huvittaa. Ja jos ei ole tyhmä sää. Jos minulta kysytään, niin suurempi tarjonta kyllä varmistaisi suhteessa laajemman yleisömääränkin.
Tänään olisi ollut Lokki-lavalla ihan pienten muskaria aamulla, se oli kalenterissa. Sähköpostiin oli tullut Vauvojen värikylpy -listan kautta mainos kaikenikäisten Roskaleikki-työpajasta. Yöllä oli satanut ja aamullakin oli aika harmaata, ja lähtö niin nihkeä, ettei Kirvatsin puolelle lähdetty ollenkaan. Roskaleikki aukeaisi puolilta päivin. Tarkoitus oli käväistä katsomassa, innostuuko siitä joku ja tulla sitten kotiin syömään ja päikkäreille.
Yhdentoista jälkeen lähdettiin pyöräilemään kaupungille, saatiin torin kulmalla mainos koodaustyöpajasta ja vietiin pyörät parkkiin Antinkadun rannan päähän, josta suunnattiin fudge-kojulle (vain käteinen). Tyttäreni yllättivät minut ja halusivat kävellä jazz-katua eteenpäin, ja kun aikaa kerran oli, niin tehtiin. Mukavasti törmättiin herrasväkeen L-L ja L ja kuultiin vähän nuoria talentteja, Kerttu sambaili mennessään ja Veera suunnitteli, olisiko järkevää maksaa kolme euroa pohjalaisittain väritetystä tornista ilmapatjalle hyppäämisestä. Olisi halunnut myös Taidemuseon Pétursson-näyttelyyn, mutta kieltäydyin tältä erää. Joku keskiviikkoilta sitten mahdollisesti (nokun lasten kanssa ei ikinä tiedä, että jaksaako ne edes kiertää koko näyttelyä ja ite ei ainakaan ehdi kaikkeen keskittyä niin hyvin kun haluaisi)…
Mari Hokkanen toivotti meidät tervetulleiksi askartelemaan, ja taas vähän epäuskoisesti asennoitunut äiti sai tyytyväisenä nautiskella tytärten luomisvimman yllättävän suuresta intensiivisyydestä. Kerttu osaa nyt käyttää saksia, vaikkei osaakaan tehdä vasta kuin viiltoja, ja on äärimmäisen kiinnostunut liimaamisesta, joten tämä erilaisten roskien yhdistely taiteeksi oli täylellinen juttu sille. Veera taas alkoi heti kehitellä omia pupusiaan. Varovasti kyselin, että riittääkö virtaa vielä yhteen pysähdykseen, että mites toi koodausjuttu. Vastaus oli joo!!! Tajusin, että olin jättänyt puhelimen kotiin, eikä kelloakaan ollut, mutta maha sanoi, että oltiin jo lounasajassa. Että nyt sitten aletaan lopettelemaan tässä osoitteessa.
Siirryttiin ihmismassojen läpi torille pankin konttoriin mehackitin luovan teknologian juniorityöpajaan. Torin kello näytti puoli kahta! Veera jatkoi älyllisempiä hommia, minä pidin Kerttua toimintakunnossa tarjolla olleen pillimehun ja eväskeksin voimin, ja loikin sitten tyttöjen välillä siihen asti, kun tajusin, että jos pidän Kerttua sylissä vielä kolme minuuttia, se nukahtaa siihen enkä saa sitä enää koskaan milloinkaan takaisin normaaliin päiväunirytmiin (Veera oli jo tässä iässä lopettanut päikkäröinnin, joten jokainen tauollinen päivä on mielessäni kullan arvoinen).
Omasta mielestäni uhkarohkeasti kyselin tytöiltä pyöräilykypäriä kiinnitellessäni, että oliko kiva päivä. Joo! ne sanoi, molemmat. Oli se hyvä, etten suunnitellut itse mitään erityistä, kun kerran näin huonosti lapseni tunnen.
Miten mahtaa käydä huomenna, kun olen laskenut muumien varaan?