Kadonneiden asusteiden tapaus

Esikoistyttäreni ja minä olemme monessa asiassa hyvin samanlaisia, mutta toisissa aivan erilaisia.

Minulla on päänsisäinen vamma, joka pitää muistissa jokaisen omistamani tai kadottamassa asian. Olen oman elämäni kävelevä inventaariluettelo. Rakastan järjestelemistä, mutta toisaalta olen äärimmäisen turhautumisen kautta oppinut kestämään myös epäjärjestystä. Mieleni ei voi levätä, jos työpöytäni on sekaisin (tiedättehän, että myös näennäinen epäjärjestys voi olla järjestyksessä – kotona kyllä, töissä ei). En kestä sitä, että joudun uudestaan ja uudestaan ostamaan paksun mustan tussin tai rullan teippiä, jos ja kun tiedän, että sellainen talossa jo on. Tunnen vielä 20 vuotta tapahtuneen jälkeen tuskaa siitä, että jätin äidin koulussa neulomat, kympin arvosanan arvoiset turkoosit lapaset Pasilan aseman penkille.

Meillä on eteisessä aikanaan huithapelisti koottu lipasto, jossa on laatikko, johon tyttäreni pipot, hanskat ja huivit on säilötty jo vuodesta 2008. Tähän asti se on pursuillut niin, että olen joutunut vahvistamaan laatikon pohjaa jesarilla. Se rulla löytyi.

Nyt laatikon sisältö on suunnilleen kolme huivia, yksi kesähattu, yksi ohut pipo ja kaksi paritonta lapasta. Repusta löytyi yksi pipo lisää. Jouduin lainaamaan koululaiselle tänään rukkaseni, jotka eivät ole mustat, jotta kaikki tietäisivät, että ne ovat minun eivätkä kehtaisi mennä niitä hävittämään.

Saapa nähdä. Saapa nähdä.