Kahdeksanvuotisen äiti kokee kummaa nostalgiaa
Nyt on taas joku aika, vaihe: kolmevuotias kaikessa selostuksessaan ja söpöydessään käy hermoille (”äiti! äiti! äiti! äiti! äiti! äiti!”), ja kun se pitää hetken taukoa, muistan yhtäkkiä sen ajan, kun bonustytär oli suunnilleen saman ikäinen. Sekin pörräsi siinä jaloissa koko ajan, mikä tietenkin oli silloin ja varsinkin nyt jälkikäteen ajateltuna hirvittävän suloista ja hyväksyvyydessään suorastaan kunnianosoitus äitipuolelle, mutta ai että kun ei minun temperamenttini ja keskittymiskykyni ole paras mahdollinen pienten ihmisten jatkuvalle huomioinnille… Sittenkin pystyn – varsinkin nyt, kun on enää aikuisia hereillä – ajattelemaan niitä hetkiä ja näitä kaikkia pikkunaisia suurella lämmöllä ja etuoikeutena. Ihania ovat. Ja on se pikkumieskin, joka ei enää mikään pieni ole. Ai että.
Mutta niin. Onko kolmevuotias nyt sitten jo niin iso, että sen kasvu vihdoinkin jättää tilaa myös seuraavan isosiskonsa huomioimiseen, vai mikä tässä on? Eilen illalla oli ihan pakko kaivaa esiin videonpätkiä viiden vuoden takaa, siltä ajalta, kun nyt kahdeksanvuotias oli sen ikäinen, että se selosti kaiken tekemänsä ja oli niin syötävän söpö, ettei ”äiti! äiti! äiti! äiti! äiti! äiti!” -jankkaus kuitenkaan joka päivä hermostuttanut… Yhdessä videossa se hyppäsi vanhan Kodin puuvajan rappusilta pitkälle. Monta kertaa. Itse asiassa videoita oli kolme, koska joka hypyn jälkeen piti pyytää äitiä näyttämään se äsken kuvattu hyppy. En muistanut tilannetta, ennen kuin tapitin pätkää, mutta sitten todellakin muistin. Vaikka se oli vähän surullinen päivä, niin lapsi oli täynnä tarmoa ja riemua ja ai että kun sitä rakastin silloin ja nyt.
Katsottiin yhdessä monta kuvaa ja lisää videonpätkiä. Ääni ja äänenpainot olivat ihan samat kuin pikkusiskolla nyt. Ja sitten yhtäkkiä siitä kasvoi vakava viisivuotias isosisko, ja sitten koululainen, ja nyt se on jo ihan esiteini joka varovasti haukkuu elämäänsä rajoittavan äitinsä typeräksi. Voi rakkaus. Miten nopeasti ne kasvavat. Miten joka hetki pitäisi olla varpaillaan ja hereillä ja piilottaa jokainen ilme ja ele ja juttu sydämeen, koska ei kahdeksanvuotiasta enää tule kuvailtua samalla innolla kuin pikkuisia.
Se kysyi, kun tein rakkaudentunnustuksia, että onko se muka mun lempityttö. Vastasin, että se on mun ensimmäiseni. Se on aina siksi erityinen.