Kerttu 33kk

Kesä-Kerttu juoksee, pomppii, kiipeää, huppaa ja ui, mutta myös (tarkasti vahdittuna) avaa hammastahnatuubin ja laittaa tahnaa harjalle, kaataa sisältöä lasiin, leikkaa saksilla paljon viivoja ja välillä myös paloja. Se kirjoittaa viivoitetun paperin jokaisen viivan täyteen joko pientä Kaustis-tikkua tai pienen pieniä ympyröitä (ihan kuin äitinsä silloin joskus!), muttei enää piirrä niin riemukkaasti mitä tahansa, koska on huomannut, ettei aina osaa. Niin hyvin kuin haluaisi.

Naapurin uudelle vauvalle syntyi kuitenkin spontaanisti sekä pöllökortti että -biisi. Muutenkin maailma on täynnä mahdollisuuksia ja tekemistä. Paitsi silloin, kun ei ole. ”Mul on tulsaa.” ”Mul ei oo mitään tekemista.” ”Mua älsyttää.” Mutta sitten taas menee hetki, ja oman elämämme simultaaniselostaja on vauhdissa, eikä hiljene hetkeksikään, paitsi jos sen pyytää olemaan hetken hiljaa. Sitten se jatkaa papatustaan kuiskaten. Tai jos se loukkaantuu, niin sitten se jupisee yksikseen ihan hiljaa.

Oman tahdon mukaisia irtiottoja yritetään noin sata kertaa päivässä. Aikuiset ja varsinkin seuraava sisko saavat jatkuvasti rajoittaa pienimmän tekemisiä. Se on oppinut neuvottelemaan, tai no, kuvittelee voivansa neuvotella. ”Mut äiti silti…” ”Nii mut mä uhlen kellan vaan vielä…” Ja sitten, kun tiedät jo valmiiksi, että kohta täytyy ohjeistaa se tekemään jotain, ja valmistaudut kivettämään itsesi kaikelta tahattomalta huumorilta ja suloisuudelta ja vastaamaan jokaiseen vetkutteluyritykseen mekaanisen kieltävästi, vastaus onkin apteekin hyllyltä tipahtava ”selvä” tai ”okei”.

Ilahdut. Sitten huomaat, ettei mitään tapahdukaan. ”Kerttu.” ”Joo joo, mä tuun koko ajan!”

Se tykkää motskaleista, paitsi ei niiden äänistä, ja nyt se on oikeasti innoissaan Flousenista (jota se on saanut katsoa aamuisin silloin, kun äiti valitsee sohvan ja silmien ummistuksen puuhakkaiden aamutoimien sijaan). Keväällä se oli vaan se juttu, josta kaikki muutkin puhui. Se laulaa biisejä osin suomeksi ja osin erimaankieleksi itse keksimillään sanoilla, tunteella.

Kun jollain on hätä, se on ensimmäisenä lohduttamassa ja halaamassa. ”Ei ole mitään hätää.” Tai jos ei oikeasti ole mitään hätää, se saattaa diagnosoida: ”Veelan taytyy mennä kohta lappuselle.” Ja kun sisarukset tai mummu on lähdössä johonkin ja se huomaa sen, se pompsahtaa ylös ja hihkaisee: ”Mun taytyy mennä halaamaan!” Se on empatia-Kerttu. Se on aina ollut. Kelttu Kelttunen.