Kiitollisuudesta

Elatiivisarja, jonka edelliset osat kertoivat rakkaudesta ja rikkaudesta, saa tänään jatkoa kiitollisuudesta.

Täytyykö ihmisen välttämättä seisoa aidan toisella puolella, jotta huomaisi nurmikon vihreyden?

(Toisaalta, jos seisot siinä lähellä, saatat huomata, että vihreys johtuukin smaragdinvärisestä sammaleesta.) (Toisaalta, mitä väliä sillä on, kun kaunis on kuitenkin?)

No. Jos vanhempi aina silottaa lapsen tien, ja pyrkii siihen, ettei pettymyksiä synny, lapsi ei opi tuntemaan pettymystä. Mikä ei tarkoita sitä, ettei maailma silti vanhemman pois katsoessa pettymyksiä lapselle pystyisi tarjoilemaan. Kun pettymys sitten iskee, pieni ja isokin lapsi on hämmentynyt ja – ihmisluonnon mukaisesti vieraan ilmiön edessä – varuillaan tai jopa peloissaan. Stressin vallassa. Olisi hienoa, että pettymyksen voisi kokea hallitusti, pienessä koossa, turvallisen ihmisen tukemana. Silloin oppisi tietämään, että vaikka pettymyksen aiheuttama tuska on aito ja kaamea, siitä voi selvitä hengissä. Parhaassa tapauksessa se turvallinen ihminen siinä vieressä osaa vielä näyttää, että katsos: tämä ja tämä ja vielä tämäkin asia on hyvin. Siinä syntyy kiitollisuus ja hälvenee pelko: maailma ei loppunut pahaan mieleen ja oloon, vaan jatkuu kauniina.

Olin tulkkihommissa tänään. Kuulin mm. että

• teinityttö on joutunut olemaan kotona, pois koulusta ja kavereiden luota, viisi vuotta, koska Bagdadissa on ollut vähän levotonta viime aikoina
• teinipoika on lähtenyt kotoa sotaa pakoon, ja heti alkumatkasta nähnyt äitinsä ja sisarustensa tulleen tapetuiksi, ja jos ei isä olisi mukana, olisi nyt sellainen yksinäinen nuori mies, tiedättekö
• isä oli lähdössä kahden lapsensa ja raskaana olevan vaimonsa kanssa ajamaan ystäväperheen luo, mutta huomasi unohtaneensa tarkastaa auton; vaimo oli kärsimätön ja käski vaan jo lähteä, mutta mies meni silti, avasi konepellin ja tarkasti kännykän valolla – ja pommiuhan siellä oli
• vastaanottokeskus kulkee englanniksi nimellä ’camp’ ja toden totta: lämmöstä ja juoksevasta vedestä huolimatta huone/perhe ja seuraava porukka heti seinän takana tekee varmasti leirimäisen tunnelman

Kuulin myös sanaa ’kiitos’ aika moneen kertaan.

Siinä jälkikäteen niitä näitä jutellessa minulta kysyttiin, ei millään äänensävyllä, vaan ihan kysymyksenä kysymysten joukossa, että onko täällä ollut sotaa minun elinaikanani. No ei ole ei. Ei ole ihme, että on suomalaisen vaikea kuvitella, miltä tuntuu, kun oikeasti ei voi päästää lastaan ulos leikkimään, kun pommeja räjähtelee naapurustossa. Sotaveteraanitkin jo otetaan itsestäänselvyytenä, tai sitten sympaattisina vanhoina setinä, eikä elävinä muistutuksina siitä, että joku selvisi siitä rytäkästä, saati kaikesta muusta, mikä vielä 50 vuotta sitten näkyi ihmisten silmissä.

Ei osaa suomalainen kuvitella tällaisena talvena välttämättä sitäkään, miltä tuntuu hiekkamyrsky. Tai kotimaisen maalaispitäjän asukas sitä, miltä näyttää, kuulostaa tai haisee miljoonakaupunki. Eikä kaikkea tarvitsekaan osata kuvitella tai kokea, mutta voi joskus ajatella, että jossain jollain on toisenlaista.

Perheväkivallan uhri voi tietysti olla kiitollinen siitä, että on elossa. Kiitollisuus ei velvoita kuitenkaan siihen, että tilannetta ei tarvitsisi muuttaa. Kiitollisuus ja tyytyminen eivät ole sama asia. Kiitollisuus voi saada ihmisen ymmärtämään, että muutakin hyvää voi olla, ja sitä kohti voi pyrkiä tai sen voi huomata. Ei tarvitse pelätä, että joku muu saa enemmän tai itse jää ilman, kun tietää, että itsellä on paljon. Aidan tällekin puolelle kannattaa vilkuilla.