Koo niinku

Ei ole tarkoitus nyt ketään usuttaa mihinkään tai esittää tietäväistä, kunhan kerron, mitä meillä tapahtuu.

Tämä on sarjaa ”ei voi olla totta että tämänkin olin viidessä vuodessa unohtanut”.

Kaikki jonkinlaista psykologiaa hiukan harrastaneet tietävät, että lapsen kehitykseen kuuluu niin sanottuja herkkyyskausia, jolloin se on kiinnostunut tietyistä jutuista ja siksi on altis niitä jumppaamaan ja oppimaan. Jos vanhemmallakin on herkkyyskausi ja se huomaa lapsen innostuksen, se voi sitä myötäillä eli tarjota mahdollisuuksia kiinnostuksen kohteen haltuunottoon. Aika tasapainoilua on tämä, koska lapsen sisällä oleva into syttyy ja sammuu lapsentahtisesti ja vanhemman liika myötäily tai toisaalta estely voi todellakin edesauttaa sitä sammumista. Mikä on hyvä, jos kiinnostuksen kohde on esimerkiksi moottoritielle juokseminen. Ja innon sammuttaa estely, ei myötäily, jonka seurauksena sammuu lapselta muutakin kuin into.

No niin, huono huumori sikseen. Juuri katselin ärsyyntyneesti sisustukseen nykyisellään sopimattomia magneettikirjaimia, jotka ovat pyörineet vähän turhina pitkin metallipintoja (vink: jääkaapin lisäksi lämminvesivaraajan kylkeen voi kiinnittää muistorikkaita mutta rumia magneetteja! siinä ne eivät pistä niin pahasti silmään aina! jos muistaa myös palauttaa ne sinne!). Eivät ole ne lapsia kiinnostaneet, mutta en ole malttanut antaa niitä poiskaan, kun olisi niin kiva että lapset niiden kanssa voisivat kirjainasioita harjoitella. Huokasin, että ehkä sittenkin voisin hankkiutua niistä eroon, kun meillä on yhdet toiset magneettikirjaimet, nätimmätkin vielä, kuitenkin.

Koo niinkuin Kerttu on ollut hallussa jo ainakin vuoden. Myönnän, että olen tuputtanut. Katos, tossa lukee Kerttu, ja tossakin on koo niinkun Kerttu. Mutta minusta on ihan kiva tietää, että lapsi tunnistaa oman nimensä sanahahmona. Eihän ne kirjaimet sille ole vielä mitään tarkoittaneet semmoisenaan, mutta erottaapa mahdollisesti nimikoidut vermeensä esimerkiksi toisista samanlaisista. Eikä ehkä haittaa, että se tietää, että asioita on tapana nimikoida, ja että eri perheenjäsenillä on myös nimissään kirjaimia. Jos ei lapsi halua tätä tietoa ottaa vastaan, niin eipä se minun kieleni ja ääneni siitä kertomisesta ole kärsinytkään.

Magneettikirjaimia tai ei, vähän vaille kolmivuotias kirjoittaa paperiin, viivoja ja ympyröitä (oo! ykkösiä ja nollia! se on tulevaisuuden koodarinero! kyllä!), ja kertoo ne huisit tarinat, joita me emme niistä osaa lukea. Huomaamattani se on oppinut myös löytämään maito- ja mehupurkeista ja mainoksista Veen niinkun Veera ja kaikki muutkin perheenjäsenet. Totta kai se on nähnyt, kun äiti tärkeänä naputtaa tietokoneellaan juttuja, ja nyt sen mielestä on ihanaa saada laittaa Koo niinkun Kerttu sinne tietokoneelle isoilla kiljaimilla jotka on ömömömömöm vaikka olansseja! Missäs se onkaan..? Ja se kyselee, mitä missäkin lukee. Ja se haluaa tietää, mitä liikennemerkit tarkoittavat. Se on hoksannut symbolifunktion visuaalisen tason, ja se on siitä kiinnostunut, ja minä en totta vie aio käydä sen kiinnostuksen esteeksi.

(Enkä käynyt viisi vuotta sittenkään, ja sitten jännäsin, että kohtakohan ihmelapseni oppii tätä menoa lukemaan, ja tiedättekö mitä? Tuli uusi kiinnostuksen kohde, jonka kimppuun se kävi, ja kirjaimet unohtuivat hetkeksi. Ja niin sen kuuluu mennä. Mutta kahdeksanvuotiaana se tykkää lukea ja se on musta kiva ja hyvä juttu.)