Lasten harrastusaikataulut
Olen meidän lasten harrastuksista puhunut ennenkin. Nyt aihe on taas kovin ajankohtainen, kun yritän kursia aikataulullista todellisuutta kokoon omasta lukujärjestyksestäni ja mahdollisista kokouksista ja leireistä, lapsen lukujärjestyksestä ja harrastusaikatauluista, puolison vastuista ja pienemmän lapsen tarpeista. Ja ihan omistanikin.
En nyt jaksa taas muistuttaa itseäni ja teitä kaikkia siitä, että olen ollut tosi hyvä aikatauluttaja ja suorittaja ja kiitoksenodottaja ja huomannut kovimman kautta, että sellaisessa ryminässä lopussa ei seiso kiitos vaan joku muu otsassa. Vaikka vanhempainvapaan päättymisestä on jo vuosi ja rauhallisessa tahdissa pysyttelyä on siis treenattu yhden lukuvuoden verran, vanhat tuskat muistuvat mieleen automaattisesti. Opettelen edelleen hengittämään rauhallisesti uusien kalenterimerkintöjen ilmestyessä tiedokseni, ja luotan siihen, että hiljaa hyvä tulee.
Erityisesti yritän nyt olla siirtämättä omia vammojani seuraavalle sukupolvelle. Esikoistyttäreni on vahvatahtoinen ja tunteidensa suhteen tuhlaileva. Hän ei kahdeksan ikävuotensa aikana ole oppinut kätkemään kielteisiäkään tunteitaan, ja osaa suunnitella tekemistä sekä itselleen että muille ja tähdätä tavoitteisiinsa määrätietoisesti. On tilanteita, joissa uudestaan ja uudestaan tytön kanssa todetaan, että täytyy muistaa, että muut ihmiset eivät välttämättä halua tai pysty toimimaan kuten hän haluaa, ja että vaikka se harmittaa – niin paljon, ettei huudon ja kyynelten määrällä ole mittaa – tilanteen kanssa on vaan opeteltava elämään. Silloin mietin, että olisiko sittenkin pitänyt vaan ottaa siltä luulot pois jo pikkukakarana ja ihan varmuuden vuoksi olla ikinä kuuntelematta sen tahtoa, että se olisi oppinut hiljaa odottamaan lupaa ajatella. (Se oli ironiaa, ymmärrättehän.) (Mutta niin, vanhempana voi aina toimia niin monella tavalla väärin.)
Sitten taas en voi olla ihailematta kolikon toista puolta. Se saa idean ja toteuttaa sen. Ainakin, jos toteutus ei vaadi rahaa, suurta määrää materiaa tai täysikäisyyttä. Ei sille tule mieleenkään, ettei leikkimökkiin muka jotenkin voisi omin käsin tehdä toista kerrosta, tai ettei Kalevanpuistossa tyhjillään ollutta kukkakioskia muka voisi tuommoinen pikkutyttö vuokrata ja muuttaa sitä pikku kahvilaksi. Se ryhtyy täysillä siihen, mikä sitä kiinnostaa, ja ottaa siitä selvän. Silloin se on älyttömän iloinen ja puuhakas ja sen silmät loistaa ja se on kiltti ja avulias ja ihana ja ihan parhaimmillaan, omimmillaan, itsenään, omilla ehdoillaan.
Tässä kaupungissa olisi niin paljon harrastusvaihtoehtoja. Minä niin haluaisin, että se saisi lisää ohjausta kuvataiteissa ja kädentaidoissa. Mutta ei, en voi. Se ilmoittaa varmasti, jos se sellaista itse tahtoo. Nyt sen prioriteetti on telinekoulu, ja musiikkiharrastus jatkuu myös. Niiden aikataulujen ja niihin kulkemisen järjestelyjen sovittaminen muun perheen menoihin on oma lukunsa. Lisäksi minä haluan, että
- lapsella on joskus tylsää, jotta se joutuu oman päänsä kanssa tekemisiin
- pikkusiskon illat eivät kulu muiden kulkemisen seuraamisessa milloin kenenkin häntä vahtiessa (”Äiti tuu vahtii mua ku mä leikin junilla ku mä en voi leikkii jos mua ei vahlita!”), vaan hänelle jää lapsuutensa arki-illoista enemmän rauhallinen kuin kaoottinen muisto
- hetken mielijohteille ja säävarauksille on tilaa
- minäkin ehdin joskus tehdä jotain itseni vuoksi
- voin lamaantuneessakin maassa vielä luottaa suomalaisen peruskoulun monipuoliseen ja ammattitaitoiseen ohjaukseen, jonka piirissä lapsi kyllä saa monenlaisia innostumisen kokemuksia ja pystyy sitä kautta löytämään itseään vahvistavia juttuja
Se on kuitenkin pieni lapsi vasta, ja sittenkin ihan oma itsensä, minulla vain lainassa. Jos jotain aikataulutan lisää, niin tämmöisiä päiviä, kun ehdin sen kanssa pitkästä aikaa kaksistaan uimaan, ja samalla jutustelemaan ja kuuntelemaan ja katselemaan. Ihmettelemään ja ihastelemaan.
