Lasten talvivälineurheilu
Suomen neljä vuodenaikaa tarjoavat tätä nykyä jännitystä. Joskus silloin, kun minä olin nuori, ne tulivat vielä järjestyksessä, mutta nyt mennään vähän arpomalla. Ehtivät onneksi eilen tekemään lumiukon! Niin kiiteltiin aikuisten kesken, miten hienoa on, kun tuli yön aikana paljon lunta ja että se vielä lämpeni muovailtavaksi sortiksi: lapsia ei tarvinut paljon kehottaa lähtemään pihalle, ja niiden sisälle saaminen oli oikein oma hommansa sen jälkeen, kun sohvatyynyjen perusteellinen myllääminen ja imurointi sekä muu sellaisen kotityön tekeminen, joka lasten ollessa pois jaloista hoituukin uskomattoman nopeasti, oli suoritettu.
Iltaan mennessä ukko oli jo sortunut. Ei paheisiin. Vain plusasteisiin.
Onnittelin itseäni ajoituksen suhteen myös siinä kohtaa, kun tajusin, ettei tulevalla viikolla kai mentäisi luistelemaan, koulun kentälle ainakaan.
Kerttu veti muutaman herneenpalon nenäänsä pari viikkoa sitten, kun ei sillä ollut omia luistimia. Kaksivuotiaan luistelut nyt tietysti ovat lähinnä vanhemman oman erinomaisuuden tavoittelua, mutta perhana: kun se kuitenkin on aika näppärä liikkumisessaan, niin ehkä nyt sitten kuitenkin voisin sille luistimet ostaa. Käytetyt kuitenkin!
Yhdet uudet pikkuluistimet ostin Veeralle aikanaan, mutta kun olin siinä uskossa, ettei niille enää olisi käyttöä, laitoin eteenpäin. Mutta hulluahan se on. Tuon ikäisen, ja vielä vanhemmankin, jalka kasvaa ihan omanlaistaan, täysin ennustamatonta tahtia. Ostat sille luistimet tietämättä, osaako se edes luistella, maksat niistä useamman kympin, vedät ne sen jalkaan sitten yhtenä päivänä kun ehditte sinne jäälle, ja lapsi vihaa touhua yli kaiken, traumautuu, eikä enää koskaan suostu astumaan jäälle edes kengät jalassa. Hyvin meni, äiti. Seuraavana vuonna sitten yrität uudestaan.
Ei vaan. Liioittelin. Veera otti kolmi(- ja vajaa puoli-)vuotiaana homman aika hyvin haltuun, niin että niille talviurheiluvälineille tulikin kyllä käyttöä. Kerttu sai kuin-uudet nettikirppikseltä, juuri kelien viimeksi lauhduttua. Muutama päivä sitten oli pakko käydä testaamassa ne, ettei kävisi niin, että söpöt luistimet on hyllyssä ja jäävät ensi talveen mennessä pieniksi… Ja voi että, kyllä se tykkäsi. Pysyi pystyssä ja pääsi vähän töpötellen eteenpäin, liu’uttiin yhdessä vähän ja kivaa oli. Kymmenennen muksahduksen jälkeen se ei enää jaksanut yrittää itse ylös, joten oli parempi vaihtaa kengät jalkaan, mutta hyvä mieli jäi niin sille kuin mullekin.
Veeralla ei ollut kärkipiikkejä, vaan sen ekat luistimet oli pinkistä väristään ja karvareunuksestaan huolimatta semmoiset hokkarimalliset. Sittemmin se siirtyi piikillisiin, mutta muutos ei tehnyt tiukkaa. Kertulla on nyt piikilliset kaunoluistimet. Voi olla, että jatketaan samaa linjaa, tai sitten ensi talvena etsitään hokkarit. Jos luisteluilmoja ei enää sitä ennen ole, sillä ei taida paljon väliä olla.
Sitten on vielä ne monot… Kun hiihtokelit vihdoin viime keväänä saapuivat, ostin Veeralle sauvat, sukset ja monot, kaupasta, sunnuntai-iltana, juuri ennen maanantaiksi säävarauksella sovittua eskarin hiihtopäivää, koska säät yllättivät, enkä todellakaan ollut ehtinyt etsimään sopivia käytettyjä. Luonnollisesti lapsi on kasvanut edellisistä viidestätoista hiihtokerrasta niin, että sukset eivät enää ole kovin pitkät eivätkä monot mahdu jalkaan. Kysymys kuuluu: tuleeko tänä keväänä vielä hiihtoilmoja? Etsinkö sopivat monot, jotka ehkä yhden tai ei yhdenkään hiihtokerran jälkeen taas ovat liian pienet ensi keväänä käytettäviksi? Vai säästänkö jumankekka joka ikistä monokokoa toiselle lapselle siinä uskossa, että viidenkin vuoden päästä vielä on talvia?