Lepo ja arki (aka metro-boulot-dodo)

Olen nyt ottanut opikseni, mennyt aikaisemmin nukkumaan, ja lopputulos on se, että kello 7.00 bussipysäkille päästessäni olo ei ole

Kiitos vaan kannustuksesta, mainosyritys…

Toista oli ennen. Tikulla silmään: heräsin esikoisen kanssa joka ikinen aamu varttia vaille kuusi – myös viikonloppuisin, koska rytmi jäi lapselle päälle – ja kun töitä oli sen verran kuin oli, jouduin illalla lapsen nukkumaan mentyä vielä tekemään hommia, enkä tietenkään mennyt koskaan ennen yhtätoista nukkumaan. Henkisesti väsyneen ihmisen unen laatu on huono, siitä heräillään ihan itse ja pyöritellään keskellä yötä sellaisia asioita, joille ei siihen vuorokaudenaikaan mitään voi tehdä.

Typerää: ensin stressaat päivät sitä, että miten ehdit tekemään kaiken, ja sitten yöllä sitä, miten jaksat seuraavana päivänä tekemään kaiken, kun olet ihan väsynyt (no, asiat on sentään hyvin suunniteltu), ja noidankehä vaan jatkuu ja aina on väsy.

Lisää siihen vielä väsynyt lapsi, aamukiukuttelut ja periksiantamaton aikataulu.

Mutta niin. Nyt olen tsempannut puolitoista vuotta, kieltänyt itseäni muka keventämästä seuraavan päivän työkuormaa tuhoamalla päätäni iltaisin, pienempikään lapsi ei enää säännönmukaisesti herätä yöllä, ja osaan mennä niin ajoissa nukkumaan, että saan yössä seitsemän tai jopa kahdeksan tuntia unta. Ja seison pysäkillä suunnitellusti useammin kahdeksalta kuin seitsemältä.

Mie en romaha, mie oon voittaant ittein!