Lomameininki: äiti ja tytär kaupungilla
Facebookissa kiersi se kuva, missä on parisängyn isän ja äidin puoli, ja isän puoli on isän puoli ja äidin puolella on pehmoleluja ja lapsia ja pehmolelujen lapsia ja sillai. No ei meillä siihen tilaan enää jouduta, mitä nyt näin loma-aamuina unenpöpperössä epäonnistun kerta toisensa jälkeen sen matemattisen yhtälön ratkaisemisessa, jossa oikea vastaus olisi enemmän aamu-unta äidille: kun Kerttu seitsemältä (ei siis enää viideltä tai kuudelta! vaan täydelliseen aikaan päiväkotiaamuja ajatellen!) tulee kuiskailemaan ihania höpöhöpöjuttujaan äidin äreään korvaan, sen voisi tietysti palauttaa omaan sänkyynsä ja kuvitella sen pysyvän siellä tyytyväisenä ja hiljaa, tai edes leikkivän itsekseen jotain, tai sitten alistua ottamaan sen kainaloonsa, jolloin oma uni ei koskaan enää palaa, mutta silmiä voi pitää vielä hetken kiinni.
Pidin kiinni lupauksestani olla tekemättä lomalla töitä. Jessssss!
Kuvittelin kuitenkin, että jos lomalla ei tee töitä, käsissä olisi jotenkin mielettömästi vapaata aikaa. Trööt! [=se väärä vastaus -ääni.] Ei. Ei se niin mene.
En joulustressannut, vaikka ilmeisesti joku lähipiirissä stressasikin, mikä aiheutti ylimääräisiä kierroksia myös tontin tälle reunalle. En tähdännyt täydellisyyteen, vaan sain ja annoin muillekin mukavan leppoisan joulun.
En kuitenkaan ekana vapaapäivänä iskeneen nuhan ja kuivan ihon ja edelleen salakavalasti jäljelle jääneen univelan vuoksi ole edelleenkään vienyt Veeraa montaa kertaa uimahalliin, enkä mihinkään muuallekaan, mihin luulin loppumattomien joululomapäivien riittävän. Ei se tekeminen ja säätäminen, vaan molempien vanhempien samanaikaisten lomapäivien mahdollistama harvinainen kahdenkeskinen aika! Tehdään jotain kivaa! Kahdestaan! Niinkun silloin kun Kerttua ei vielä ollut! Jee!
”Käydääs hei tänään siellä kaupungilla. Palautetaan kirjaston kirjat eka ja mennään sitten keskustaan. Haetaan ainakin se kangas siihen oviaukkoon ja katotaan jos löytyis jotkut hyvät talvikengätkin. Sit käydään Jätskibaarissa kahvilla lämmittelemässä, eiks niin?”
”Joo.”
”Lähdetään ihan kohta, alat pukemaan jo niin mä vien Kertun Mummulaan.” (Mies menee salille.) (Tarvittiinko tähän erityisesti molempien vanhempien samanaikaista lomapäivää?)
Tulen takaisin. Tyttö ei vielä ole ulkovaatteissa. Kurkistan välioven ikkunasta: istuu lattialla ja asettelee kengännauhoja nätimmin. Sivuutan ärsyynnyksen ja katson, miten söpö se on kun se siinä kökkii, mutta k/hoputan kuitenkin muistuttaakseni sitä siitä, että voitaisiin lähteä.
On pitkästä aikaa pakkasta. Kävellään kadulla. Kysyn ystävällisen huolehtivaisesti, onko sillä sopivasti päällä. Mulkaisee ja ehkä nyökkää. Kysyn uudestaan. ”Joojoo!” Hmh.
”Onpa hieno ilma, kiva kun on talvista vihdoin viimein.” ”…” ”Mennäänkö tästä suoraan vai tuolta torin läpi?” ”Mhmhmm.” ”Mitä?” ”MÄ SANOIN ET EN TIEDÄ.” ”Kuules.” ”…” ”Pysähdy!” ”NO MITÄ?!” ”Ei tarvi tiuskia, mulle tulee tosi paha mieli. Ois kiva et ois hyvä mieli kun saadaan olla kaksistaan.” ”…”
Onneksi on loma. Hermot on löysällä. Hengitän ja ihmettelen, miten juuri tästä samasta tytöstä puhuttiin isänsä kanssa joku päivä, että miten paljon se on tullut kumpaan vanhempaansa (ja mitä väliä sillä sitten muka on) ja että juuri tämä sama tyttö ei nyt ollenkaan tunnu mitenkään tutulta. Ellei sitten murrosikäkuohut ala nykyään jo seitsemänvuotiaana. Onnistun olemaan hiljaa ja nalkuttamatta ja kävelen tyynesti sen kolme metriä edempänä kuin minkä tytär reviirikseen osoittaa, paitsi että pysähdyn risteyksissä odottamaan sitä, että päästään samaan aikaan kadun yli.
Kyllä se siitä lämpenee sitten pikkuhiljaa, avaa keskustelua sitten kun sitä huvittaa. Kirjaston valokuvanäyttely oli vielä ”iha tavalline”, mutta eka alennusmyyntikauppa olikin sitten jo parin hihkaisun arvoinen. Ja sitten aukesi höpötyshanatkin. Oli kivaa.
Ja onneksi jätskijuttu oli sovittu etukäteen (sillä mansikka-vadelma-suklaa -minipallot ja mulla valkosuklaa-kookos-passionhedelmä, nam!), koska muuten olisin potenut huonoa omaatuntoa palkitessani tuikeasta seuralliseksi muuttunutta lasta. Ja onneksi sen kerran lämmennyt hyvä tuuli jatkui vielä kotiin asti. Mutta kohta se loppuu, kun äiti vieläkin naputtaa tässä, vaikka Kerttu nukkuu ja herää kohta ja äiti lupasi, että pelataan ainakin yksi Jari-tädin ja Sennin tuoma Battle Sheep -peli.
On tämä vaikeaa.
