(Melkein) vajaa (kahdeksanvuotiaan) äiti
En tykkää enää kirjoittaa koululaisesta täällä. Se on jo iso. Se osaa lukea. Sen kaverit osaa lukea. Sen kaverien vanhemmat osaa lukea. Minulle vieraat ihmiset, jotka tietävät minun tyttäreni, saattavat eksyä lukemaan blogiani, ja tutustuvat vain minun mielikuvaani lapsestani, eikä siihen lapseen, ja se on väärin lasta kohtaan. Mutta omista ajatuksistani ja kokemuksistani haluan kirjoittaa, että ne selviäisivät.
(Muistan itse, kun yläasteella vaikuttanut isäni oli varmaan ihan viattomasti kertonut jollekin luokalle, että nyt on kotona yhtäkkiä alettu kiinnittää huomiota vaateasioihin, että ennen ei niin ollut väliä, mutta nyt tytär on niin tarkka, niin tarkka. Sitten kuulin siitä vuotta vanhemmalta kaverilta. Ai että oli noloa! Ensinnäkään, mitä ihmettä isä minun vaatevalinnoistani muutenkaan tiesi? Oli vaan sattunut kuulemaan jonkun keskustelun, joka oli erilainen, kuin kuvitteli vaatetuskeskustelujen olevan. Toiseksi, eikö ole normaalia, että ihminen haluaa vaikuttaa elämäänsä? Kolmanneksi, miten se ei tajunnut, ettei ne jutut pysy siellä luokassa, kun totta kai pienessä kylässä kaikki tuntee kaikki, ja ihmiset nyt vaan painaa kaikenlaista mieleensä, ja ehkä olisin itse halunnut antaa yläasteelle siirtyessä mielikuvan itsestäni ilman vanhempien sotkeutumista asiaan… Siis kuin noloo!)
Jonkun aikaa koululaisen kanssa oli jo tosi seesteistä. Koulussa on kivaa eikä mikään ole erityisen vaikeaa. Hankalinta on ollut se, että viikossa on kaksi kahdeksan aamua ja kaksi kymmenen aamua ja kymppiaamujen aattoina se tietysti haluaa valvoa vähän pidempään, mikä sitten aamuisin kostautuu. Homma pysyisi aikuisten hanskassa ehkä paremmin, jos ei Kerttu olisi vielä niin pieni ja nukutettava: sitä jaksaa tietyn verran iltarutiineja päivässä, ja sen jälkeen ote herpaantuu. Lopputulos on väsynyt ja väsyneenä kärttyinen lapsi, jonka kanssa aamulla vietetyt hetket jäävät äidin muistiin koko päiväksi. Onneksi lapsi saa parempaa ajateltavaa heti koulun pihaan päästyään, ja sillä on kivaa.
Mutta se pohdinnan ja herkkyyden määrä! Varmasti nyt ollaan temperamenttierojen alueella. Meidän huushollissa kaikilla on tunteet pinnassa ja sydän hihassa, mutta toiset pystyvät puhumaan tunteidensa syistä ja toiset eivät. Se ei ainakaan helpota hankalien tilanteiden tyynnyttämistä, mutta tarjoaa kyllä paljon mahdollisuuksia tunnetaitojen harjoitteluun. Silti oli helpottavaa tsekata Mannerheimin lastensuojeluliiton listasta, mitä tähän vaiheeseen kuuluu, ja huomata, että pienellä koululaisella ”tunteet saattavat ailahdella ja niitä on vaikea hallita” ja että ”hyväksytyksi tulemisella ja kavereiden mielipiteillä on suuri merkitys”. Tämä on siis lapsi, joka on aina tutustunut helposti ihmisiin ja jonka vasukeskusteluissa on aina todettu olevan kaikkien mielestä kiva ja toivottu leikkikaveri. Nyt sille on kehittynyt tarve analysoida ystävyyssuhteitaan ja epäillä itseään. Ja vajota hetkellisesti epätoivoon ja synkkyyteen. Voi ei!
Ja vieressä toinen lapsi harjoittaa tahtoaan. Ja ”saattaa vaikuttaa jo itsenäiseltä ja päättäväiseltä, mutta on hyvin herkkä ja kaipaa aikuisen hellyyttä ja läheisyyttä”.
Ole tässä sitten onnistunut ja kannustava ja lehmänhermoinen äiti, joka muistaa, että kaikki on vain vaihe.