Metalomapäivä
Arki alkaa.
Mies meni töihin tänään, minä menen huomenna. Mummu on sairaana, onneksi naapurissa asuu enkeleitä. Päiväkoti nimittäin aukeaa vasta torstaina ja koululainenkin on lomalla vielä tämän koko viikon. Mutta tänään siis on vielä (meta-)loma. Olen tuulettanut vuodevaatteet ja vaihtanut lakanat ihanassa pikkupakkasessa.
Eilenkin oli vielä loma, mutta koska erinäisistä (hyväksyttävistä, on pakko täsmentää!) syistä Mies oli lähes työpäivän verran pois, siirryin jo hiukan siihen olotilaan, joka lähimenneisyydessä siintävän kotiäitielämäjakson vuoksi toisen vanhemman poissaollessa kytkeytyy lähes automaattisesti päälle. Koska olen yksin vastuussa huushollin pyörimisestä, en suinkaan yritäkään maata sohvalla televisiota katsellen ja lomailla (teidän täytyy ymmärtää tämä hienovarainen ironia: vaatii jonkinlaista poikkeavaa hormonitoimintaa, jos pienen lapsen äiti ihan oikeasti pystyy jossain todellisuudessa niin tekemään pidempään kuin puoli tuntia, vaikka paikalla oleva puoliso olisikin ihan unelmainen ja lukisi ajatuksia kaiken muun lisäksi), vaan päässä alkaa raksuttaa heti aamusta. Mitä on tehtävä ja missä järjestyksessä, jos meinaa saada rauhan pysymään talossa eli lapset syötettyä ja väsytettyä sopivilla aktiviteeteilla ja vielä oikea-aikaisesti, ja vielä varmistettua itselleen jonkin ns. oman hetken?
Taiottuani aamupalavehkeet keittiön pöydälle jätin tytöt keskenään saarekkeen viereen itseään ravitsemaan. Itse ilmoitin käyväni yläkerrassa pukemassa ja laittamassa puhtaat pyykit paikoilleen. (En enää sure pyykkikuilun toteutumattomuutta, tämä roudaaminen ylöspäin olisi kuitenkin pysynyt ohjelmistossa.) Olen onneksi aika valmis, kun kuulen ensin ”klonk” ja sitten seitsemänvuotiaan sanovan ”oho, nyt täytyy pyytää äitiä apuun, sitä on aika paljon”. Huomaan, että tämä ennakkovaroitus toimii loistavasti harmistuksen lievittäjänä: jos olisin tullut tyytyväisen tietämättömänä portaita alas ja nähnyt suunnilleen neliömetrin kokoiselle alueelle levinneen maitolätäkön, olisin ehkä päästellyt itse ensin varoitusääniä. Nyt pystyin siirtymään tyynesti suoran toimintamoodiin: siirsin sivulliset kauemmas, noudin rätit ja pesuaineen ja konttasin keittiön lattian puhtaaksi. Samalla tuli toteutettua suunnitelma saarekkeen ikkunanpuoleisen seinän kuuraamisestakin. Jee.
En ehtinyt vielä suunnitella esimerkiksi omaa kahvihetkeäni samalla, kun pistin siivousvehkeet sopivasti tyhjentyneeseen pyykkikoriin. Olohuoneesta kuuluu ”ohhoh, sulla taitaa kyllä nyt olla kakka housussa kun haiset niin pahalta”, ja toden totta, niinpä haisee… Äkkiä äkkiä pelkän pierun toivossa juoksutan pienen vessaan, että jos vaikka ehdittäisiin pöntölle – mutta ei. The damage is done. Onneksi se on kokonaan vaipassa eikä piiruakaan sen ulkopuolella. Silti. Pesuhommiin taas. Luonnon kieron suunnitelman vuoksi kaksivuotias on tarpeeksi hassu ja kuitenkin hyväluontoinen, ettei vieläkään harmita hirveästi.
Jatkan matkaani suoraan pesukoneelle kulkematta aamukahvimukin kautta, korjaan kuivat pyykit koriin ja ripustan uudet tilalle ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen.
Onnen avain on kuitenkin se, että asettaa odotuksensa kohdilleen. Tällä kokemuksella tämä oli jo ihan peruskauraa. Sekin on, että Suomen talvi tulee nykyään vähän myöhemmin, mutta lunta kyllä sataa jonakin päivänä. Ja niin tapahtui! Oli iloinen yllätys, että se tuli eilen, ja kotiäitimoodi automaattisesti tajusi, että nyt pistetään lapset pihalle pimeäntulon jälkeenkin. Ja tänään aamulla asiasta ei tarvinut edes keskustella. Nyt on elämä mallillaan. Näin sen kuuluu mennä.
Ja huomisaamuna menen töihin.