Milloin taaperon äiti ehtii lukea?
Ai että kuulkaas! Tässä puolella silmällä katson Akia ja Ritaa, onpas ne sympaattisia! Tultiin siihen tulokseen, että tämä on taas porimmurteelle vaa hyväks: jos Tampereen murre yhdistetään semmoseen vähän hassuun menoon, Savon murre hiukan varpaillaan pitävään huumoriin, Turun murre, no, turkulaisuuteen (kaikel ystävyyrel hei) ja niin edelleen, ni kyl Pori murre ny vaa tästeres tulee olemaa arkise romantiika ja ikuise rakkaure kiäli.
Iha tosi hei!
Mutta se, mistä meinasin kirjoittaa tänään, on kirjallisuus. Se on ihana asia, mutta vaatii aikaa, eikä ruuhkavuosimutsilla sitä liikaa ole. Telkkarista tai mistä vaan ruudusta jaksaa katsoa suunnilleen enintään 40 minuuttia ohjelmaa kerrallaan, ja samaan aikaan tulee herkästi tehtyä sitten jotain muutakin. Näpertäjäluonne, nähkääs. En ollenkaan pysty rentoutumaan sohvalla televisiota katsellen, jos mieleen pääsee pärkäsen lailla surraamaan joku muu ajatus – ja tässä vastakohdat meillä täydentävät toisiaan. Minun huomiotani ei pysty täysin imaisemaan Urheiluruutu, mutta ei kyllä edes Mad Men.
Kirjoihin sen sijaan pystyn uppoutumaan, ja niiden kautta muihin maailmoihin. Tietokirjojenkin läpi se onnistuu.
Kuopuksen yksivuotissynttäreiden tienoilla kotiäititodellisuudessa iski kauhea turhautuneisuuden tunne, kun omat ajatukset alkoivat nousta vauvahuurujen yläpuolelle, mutta niitä ei oikein saanut päivän aikana kenellekään – edes itselle! – ilmaistua. Iski kirjoituspakko!
Leenan kirjapalvelu on suositellut ja toimittanut mulle erinäisiä superhyviä opuksia, joita äitiysloman aikana ehdin lukea ensin parin-kolmen sivun päivätahdilla. Silloin kai kyselin ystävältä, että muistaako hän, missä vaiheessa nuorimman lapsensa kehitystä pääsi lukuharrastukseensa uudestaan käsiksi. En muista, mihin tulokseen silloin tultiin, mutta itse huomasin tuossa syksyllä, Kertun kaksivuotispäivän lähestyessä, että lukeminen onnistui taas. Se kävi niin, että lapsen pinnasängystä isojen lasten sänkyyn siirtymisen jälkeen koin tarvetta vahtia liikettä, tai siis sen toivottavaa olemattomuutta, tyttöjen huoneen oven ulkopuolella, kunnes olin varmistunut siitä, että lapsi oli jäänyt sänkyynsä nukkumaan eikä saisi päähänsä lähteä aloittamaan leikkiä.
Aluksi jätin itseni rappusten yläpäähän panttivangiksi: hyvänyönpusun jälkeen kerroin meneväni tohon nurkan taa lukemaan omaa kirjaani, että ihan lähellä olen, ei hätää ole. Sitten se kuunteli joka risausta, ja jos yritin lähteä alakertaan ennen kuin se oli nukahtanut kunnolla, se parkaisi itsensä takaisin hereille. Pikku hiljaa se alkoi luottaa uuteen järjestelyyn ja rupesi nukahtamaan kolmessa minuutissa. Tämä taas tarkoitti sitä, että minä saatoin ihan oikeasti keskittyä siihen kirjaan, joka käsillä oli, ja ahmia sitä sivutolkulla, kunnes Mies tuli rappusten alapäähän hoputtamaan iltakahville.
Haikeasti tajusin, että viisi vuotta sitten kuvio oli ihan samanlainen. Vanhassa kodissa. Kun Veera oli pieni.
Leenan suositusten lisäksi Uusi koti on antanut minulle monta hyvää kirjavinkkiä. Ihan kuin talon entiset asukkaat olisivat minulle valinneet luettavaa varta vasten! Nytkin on menossa ihana Adda Labarde-nimisen kirjailijan Monique Brion -niminen romaani, jonka Satakunnan kirjateollisuus Oy on julkaissut vuonna 1956. Kirja hyppäsi edellisiltana käteeni piipun viereen kesän lopulla kokoamastani pinosta, johon päätyi sekä klassikoita että muuten vaan ikänsä ja/tai nimensä puolesta kiinnostavalta tai viihdyttävältä vaikuttavia kirjoja. Googlasin kirjailijan ja kirjan nimet, enkä löydä muuta tietoa kuin suomalaisten nettihuutokauppojen myynti-ilmoituksia. Mikään bestseller tai klassikko tämä ei siis ole. Mutta tiedättekö mitä? Kirja kertoo naisesta, joka on sitä mieltä, että hänellä on oikeus tehdä valintoja elämässään niin työn kuin rakkauden saralla, siinä missä miehilläkin. Kävikö joku edesmenneistä herrasväki R:n edustajista sen minulle sinne sujauttamassa?
Vai valitsenko minä vaan niin sairaan hyviä kirjoja vai tuntuuko jokainen ihan mahtavalta kun taas pitkästä aikaa ehtii lukemaan?!