Mitä ajattelen oppimisesta ja opettamisesta
Kuvitelkaa: Suomi, 1900-luvun myöhempi puolisko. Oppilaat tai opiskelijat istuvat luokassa, opettaja heidän edessään. Aurinko paistaa sisään vasemmalta, jotta enimmäkseen oikeakätiset oppijat näkisivät kirjoittaa. Vanhan behavioristisen mallin mukaan lapset istuvat hiljaa katse luokan etuosaan päin kun kuuntelevat opettajan opetusta ja ohjeita, ja kirjoittavat oppimisen tueksi tekstiä ja tekevät tehtäviä, koska näin he keskimäärin oppivat parhaiten. Osa siis oppii ja osa ei. Vuosien kuluessa yleinen ymmärrys oppijoiden erilaisuudesta ja erilaisista tarpeista kasvaa. Opettajat innostuvat tai ovat innostumatta uudesta teknologiasta: lyijykynistä, diaprojektoreista, kelanauhureista, piirtoheittimistä, televisioista, videoista ja niin edelleen. Lapset eivät silti keskity olennaiseen, vaan käyvät koulussa enemmän siksi, että siellä on kavereita. Luokassa heitellään kuminpalasia ja paperitolloja, luetaan salaa sarjakuvia tai lähetellään lapuilla viestejä kavereille.
Näissä uusimmissa opetussuunnitelmissa painotetaan kirkkain otsin opettajan roolin muuttumista opastajaksi ja valmentajaksi. Oppiva yksilö nähdään itseohjautuvana ja uteliaana, kokeilevana oman ympäristönsä tutkijana. Samalla rivien välistä pilkottaa jotain vaarallista: mihin opettajia sitten enää tarvitaan?
Korkeasti koulutetut ja laajasti itseään sivistäneet vanhemmat ovat valmiita kyseenalaistamaan tavisten peruskoulut ja samalla maailmanlaajuisesti hehkutetut suomalaiset opettajat, ja tarjoaisivat mieluiten lapsilleen itse valitsemansa sisällöt. Niitähän on netti pullollaan.
Osaksi lannistavista koulukokemuksistaan johtuen vähemmällä koulutuksella (jota elämäm koulu mahdollisesti on paikannut) hyvin pärjänneet vanhemmat ovat samassa mielipideveneessä eliitin kanssa.
Hiljainen ja maltillinen enemmistö, johon katson korkeasta koulutuksestani ja laajasta sivistyksestäni huolimatta kuuluvani, kai näkee koulun sittenkin ihan hyvänä ja tarpeellisena paikkana. On hyvä, että lapset saavat olla oman ikäistensä kanssa kokemassa ja oppimassa sen sijaan, että olisivat eristyksissä tai töissä. On hyvä, että lapset muodostavat koulussa ryhmiä, joiden olemassaolosta aikuiset ovat perillä. On hyvä, että nämä aikuiset ovat opiskelleet sitä, miten nuori ihminen toimii, ja ammatissaan kertyneen kokemuksen pohjalta pystyvät toimimaan jonkinlaisena nojapuuna oppijoiden kehittymiselle.
Juuri kuten uudet opetussuunnitelmatkin alleviivaavat, oppimista todella tapahtuu joka paikassa ja monella eri tavalla, ei pelkästään hiljaa pulpetissa istuen.
Olisi kuitenkin tosi kiva, että lomautuksista ja muista säästötoimenpiteistä päättävät, itseään ja älyään arvostavat henkilöt pystyisivät ymmärtämään opettajan roolin laajemmin kuin tehtävien ja arviointien jakelijana. Opettaja voi olla karikatyyriainesta, mutta siitä huolimatta hän on se ihminen, joka parhaassa tapauksessa tarjoaa isänmaan toivoille pääsyn tiedon lähteille, valvotusti ja kullekin sopivissa annoksissa. Huonommassakin tapauksessa hän on silti ainakin se aikuinen, jonka valvovan silmän alla lapsesi on päivän aikana turvassa.
Kaikenlaista tietoa opitaan ja osa unohdetaan heti kokeen jälkeen. Hyvät opettajat ja niiden opetukset elämästä muistetaan yleensä hyvinkin pitkään. Eläköön kohtuukokoiset opetusryhmät ja asiansa osaavat, työrauhansa ansainneet opettajat!