Miten taaperon imetys loppuu?
Meni pasmat sekaisin viime viikonloppuna, kun julki-imetys niitattiin ilmeisesti lopullisesti kaikkien mielestä hyväksyttäväksi asiaksi. Minun piti juhlistaa neljä viikkoa kestänyttä imettämättömyyttäni, mutta siinä ilmapiirissä joku olisi vielä tullut sanomaan, että älä nyt hyvä nainen vielä lopeta, on ihan ookoo antaa lapselle tissiä vielä kouluiässäkin – ja julkisesti totta kai. Onneksi somemaailman puheenaiheet vaihtuvat nopeasti (kestoaiheita lukuunottamatta). (Mutta kyllä se kuulkaa sekin keskustelu laantuu aikanaan.) (Isääni lukuunottamatta pääkaupunkiseudulla tai Turun liepeillä kukaan ei kummeksunut ulkomaalaistaustaisia ihmisiä enää tällä vuosituhannella – väistämättä muuallakin asiain tilaan totutaan vuoteen 2024 mennessä.)
Niin tämä imetys. Ennen tosipaikkaa en tiennyt, että se olisi minulle äitinä niin tärkeä asia, eikä ehkä muutkaan sitä tiedä. Hormonit herättää ihmisessä kaikenlaisia uusia asioita. Ekan lapsen kanssa homma ei jatkunut niin pitkään kuin olisin toivonut, ja toisen kanssa taas alkuvaikeuksien jälkeen ei ole touhusta meinannut loppua tulla.
Se on hassua, koska aloitin surutyön asian suhteen jo kohta puolisentoista vuotta sitten. Lapsihan siis on nyt kaksi vuotta ja kaksi ja puoli kuukautta vanha. Aikansa voi käyttää monella tavalla! Etukäteen murehtiminen on niistä ehkä kaikkein surkuhupaisimpia. Hupaisuuspuoli ilmenee tosin vasta jälkikäteen.
Viime toukokuussa julistin olevani valmis lopettamaan imetyksen. Sitten tuli vähän kaikenlaista. Ei sitä vaan ihmisen kapasiteetti riitä liian moneen muutokseen samaan aikaan! Muuton jälkeen meillä olikin seinänaapureita, ja yöllä heräävän lapsen sai näppärästi hiljennettyä luonnon omalla sordiinolla. Päiväsaikaan sama lapsi on ihanan halaileva ja sylissä viihtyvä, mutta siinä se sitten vanhasta muistista alkaa hamuamaan paidan alle. Tavallaan se on tosi söpöä – se on minun vauvva! – mutta kyllä sen sitten itse tietää kun on tarpeeksensa antanut. Enemmän nolotti. Ja ärsytti. Ja turhautti.
Ihan samalla tavalla kuin yöimetysten lopettamisen kanssa, jouduin lopulta vaan päättämään, että toisin kuin Godot, loppu tulee tänään. Piste. Itsenäisyyspäivänä se sai huikan. (Joo, ja kuin noloa tämä on: lapsi itse hihkuu, että äiti, anna minä maistan! Anna huikka! Mutta toisaalta vieläkin vähän hymyilyttää, kun muistan, kun se oli siinä tissillä ja kysyin, että mitä sieltä muka tulee, ja se vastasi mansikkaamehua.) Sen jälkeen enää ei.
Siinä vaiheessa kysyntä ja todellinen tarjonta olivat kuitenkin jo sen verran epäsuhdassa – olinhan jo ainakin puoli vuotta aktiivisesti yrittänyt harhauttaa kääpiötä muihin virvokkeisiin ja virikkeisiin – etten itse enää kärsinyt täyteläisestä olosta. Fyysisesti vieroitus siis onnistui ihan hyvin. Henkinen puoli taas oli tässä tapauksessa vaikeampi, koska lapsi todella tykkäsi tissistään ja kärtti sitä ensin monta kertaa päivässä ja ehkä viikon jälkeen vain herkkinä hetkinä, lohduksi tai väsyneenä. Nyt kuitenkin ollaan jo niin pitkällä, että se ei enää juurikaan vanhoja haikaile.
Paitsi että sillä on ikävä tapa taputella mun rinnuksiani. Julkisestikin.
Isosisko, joka itse lopetti imemisen, mikä aiheutti minulle ihan todellista ja pitkäaikaista surua ja vähän epäonnistumisen tunteitakin, täytti taputtelun tarpeensa leimautumalla vahvasti Pupuunsa, jonka hännän hiersi vuosien varrella lähestulkoon irti. Kertulla ei samanlaista luottoeläintä ole. Ellei minua sitten sellaiseksi lasketa?