Mun töissä ennen vanhaan ja nyt

Aina välillä pintaan nousee muisto yhdestä raivostuttavasta raksaporukasta lukuvuodelta 07-08. Olen lukenut aika monen alan opsin, mutta ”näin kohtelet naisia vähäarvoisempia objektina” -kohta varmaan poistettiin niistä ennen kuin ehdin perehtymään talonrakentajien osuuteen, ja nyttemmin kaikuja vanhasta ei enää juuri huomaa.

No. Ei ollut siis mikään herkkupala 27-vuotiaalle vasta taloon tulleelle, melko tuoreelle naispuoliselle opettajalle se jengi. Hammasta piti purra ennen luokkaan astumista ja jollain tasolla yrittää pitää itsensä irrallaan ja yläpuolella kaikesta siitä, mitä nuoriso päästeli, ja kuitenkin ohjata niitä eteenpäin niissä hommissa, joissa itsekin vielä olin epävarma.

Luokassa oli siihen aikaan vielä piirtoheitin ja kattoon kiinnitetyssä telineessä kuvaputkitelevisio, joka oli yhdistetty kaapissa olevaan videonauhuriin, ja aina oli kanava hukassa ja video väärässä kohdassa jos jotain piti näyttää. Ja kuuntelut oli kasetilla! Ja joillain aloilla oli kirjat ja joillain ei, mutta lyijykynä tarvittiin. Kun kaikki kerätty opetusmateriaali oli potentiaalisia aarteita, joita ”voi joskus käyttää sitten kun x-asiaa käydään läpi”, tunnit välttämättä rakentuivat niistä peräjälkeen asetetuista aarteista. Kun hyvä kokonaisuus löytyi, sitä samaa tuntia kannatti toteuttaa sellaisenaan uudestaan ja uudestaan. Ruokatunnit kestivät meillä tunnin. Ainakin kerran päivässä tuli oikeasti irrottauduttua luokasta.

Surrur tähän päivään. Kaikki olennainen materiaali on pilvessä, ja periaatteessa luokan välineistöksi riittää tietokone, tykki ja tarpeeksi kattava wifi. Harvoin tulee oikeasti pidettyä taukoa, vaan välitunnit kuluu sähköposteja ja Wilmaa käsitellessä. Etöopiskelijoita pitää muistaa kannustaa kirjallisen ohjauksen ohessa. Uutta materiaalia en etsi rajatusta varastosta lehtileikkeitä tai monisteita tursuavista kansioista, vaan mittaamattoman laajasta ja koko ajan uutta pukkaavasta netistä.

Mutta onneksi kokemusta on kertynyt, ja ikä on tässä työssä hyvä juttu. Kun opiskelijat alkavat olla sen ikäisiä, että voisin olla niiden äiti, ne ei enää kehtaa kommentoida (ainakaan päin naamaa), ja jos joku erehtyisikin, kaikki on jo niin moneen kertaan nähty ja kuultu, etten hätkähdän mistään, vaan pystyn kääntämään lähes kaiken vitsiksi. Joskus on silti vakavasti ojennettavakin.

Niin että mikä nyt sitten on parempi? En tiedä.