Narukerä, maila ja rakkaus

Aitoporilaista rakkautta urheiluun käsittelevässä sarjassamme, jonka kuvitus on vanhentunutta, teemme tällä kertaa katsauksen jääpalloelämään.

Meidän kanssa ei paljon kannata yrittää keskustella jääkiekosta. Asia ny vaa o sillai, et jääpallo sattuu olemaan tämän perheen virallinen talvipalloilulaji. Karhupaanan katsomossa ja reunoilla ja lumikasoissa on vietetty eri kokoonpanoissa aikaa silloin, kun yksi perheenjäsen on vaikuttanut kentällä. Joinain vuosina peliä on pystynyt seuraamaan paremmin ja joinain vuosina on lähinnä mietitty, miten päin lapsen vaunut kannattaa sijoittaa, ettei narukerästä jalostunut neonvärinen muovipallo kumahda vauvaa päähän reilun sadan kilometrin tuntinopeudella.

Ette te kuitenkaan niin paljon lajista tiedä, etteikö perusasioita kannattaisi kerrata: jääpallo- ja jalkapallokentät ja -joukkueet ovat saman kokoisia ja pelit kestävät yhtä kauan. Olennainen ero lajien välillä on se, että jääpallokenttä on jäässä, pallo on pieni, reilu kuusisenttinen halkaisijaltaan ja pelaajilla loivasti käyrälapaiset mailat, paitsi maalivahdilla, ja luistimet ja kypärät. Vauhtia siis riittää, ja perinteisinä talvina se täytyy aikaansaada pakastuneessa ulkoilmassa. Ja suojia on sen verran vähän, etteivät ne juuri lämmitä. Maalivahdillakin, vaikka kehitystä on viime vuosina tapahtunut.

Minä en voi olla ihailematta pelaajien uskomatonta luistelutaitoa. Kaukalossa ei koskaan pääse osoittamaan samanlaista osaamista, koska tilaa ei ole, eikä toisaalta myöskään mahdollisuutta lähteä pujottelemaan vastustajien läpi. Peliä ei vihelletä poikki muutaman sekunnin välein, joten kuvioita on varaa kehitellä useamman syötön päähän. Niin, syöttely, ja syötön haltuunotto, tai pallon riistäminen vastustajalta: taito käsitellä pientä pyöreää pelivälinettä hassunmallisella mailalla oman mielen mukaisesti siinä vauhdissa ja niin monen pelaajan sijainti huomioon ottaen, olkoon vain pitkällisen harjoittelun tulos, mutta uskomatonta minusta silti.

Vielä sitäkin hienompaa minusta on se, että vaikka jääpallo on marginaalilaji, joukkueita on vähän ja pelimatkat jäätäviä, aina saa jääkiekkokansan ihmettelyjä ja tuhahteluja kuunnella eikä ammattilaisurasta tai puolikkaastakaan voi haaveilla ellei ole valmis asumaan Venäjällä tai Ruotsissa, nämä pelaajat jaksavat pelata, valmentajat valmentaa, tuomarit tuomita ja vapaaehtoiset hoitaa hanttihommia. Tätä lajia ei harrasteta statuksen tai rahan toivossa,  eikä siksi, että naapurissakin harrastetaan, vaan siksi, että se on sellaisenaan itselle tärkeää. Rakkaudesta lajiin.

(Ja sitä harrastaviin.)