Om damlejoner och samhörighet
Valtavasti ilahduin, kun ystävä kertoi innostuneensa siitä, että leijonat voittivat eilen Kanadan ja pääsivät finaaliin. Kun siis että minäkin innostuin! Vitsi miten kiva, etten ole yksin! Normaalioloissa en ole kiinnostunut jääkiekosta, ehkä jaksan miesten MM-kisoja vähän tavan vuoksi seurata. Mutta nyt, kun täällä Ruotsissa, jossa urheilijoista pyritään puhumaan kiinnittämättä tarpeetonta huomiota sukupuoleen, saatan seurata television toiselta pääkanavalta suorana lähetyksenä naisten jääkiekon MM-kisoja – herregud! Identifioidun suomalaisiin, naisiin, ja erityisesti itsensä likoon pistäviin koheltajiin. On kuin olisin itse kentällä! Minä olen mukana tekemässä maaleja! Minä ja Lunette ja kaikki muut hyvät tyypit tsempataan niitä!
Eli tänä iltana en lähde kikkailemaan kaupungille, vaan seuraan tiiviisti ensin jääkiekkoa ja sitten eduskuntavaaleja, suomalaisena.
En jaksa nyt googlata: onko tämä aika julistettu mm. postnationalistiseksi? Käsite ei tarkoita sitä, että joskus olisi ollut jotain absoluuttista kansallisvaltiota, ja nyt sitä ei olisi. Minä tulkitsen asian niin, että nyt on aika, jolloin voidaan todeta, että erilaisia ajatuksia kansoista ja kansallisuuksista on, mutta että mikään niistä ei voi lähtökohtaisesti olla ainoa oikea.
Puhun tässä nyt Uudellamaalla syntyneenä keski-ikäisenä naisena. Äidinpuoleisen suvun enemmistö on kotoisin Hämeestä, tarkemmin Päijät-Hämeestä, jossa myös isänpuoleisen suvun isälinja on kirjattu ensimmäisen kerran, kunnes ovat työperäisesti muuttaneet Etelä-Savoon ja sitten samoista syistä Helsinkiin. Myös Kymenlaakso on vahvasti edustettuna esivanhemmissa. Henkilökohtaisesti olen rakentanut identiteettiä akselilla Pohjois-Tuusula – Helsinki – Pariisi – Worthing – Tampere, kunnes asetuin Poriin. Nykyään puhun itsestäni porilaisena.
Koska mamuilin aikaisessa aikuisiässä, sisimmässäni on vahva ymmärrys siitä, että kansallisuus ja siihen liittyvät kulttuuriset ilmenemät ovat sosiaalinen konstruktio, ei sisäsyntyistä settiä. Sisäsyntyistä sen sijaan on kuulumisen tarve. Ihminen tarvitsee oman viiteryhmänsä, on se sitten paras ystävä, puoliso, perhe, suku tai kansallisuus. Se viiteryhmä on se porukka, jossa ihminen kokee tulevansa ymmärretyksi sellaisena kuin on. Se on psykologinen juttu, joka liittyy myös estetiikkaan: jos suomalainen/satakuntalainen luonto ja suomen kieli / porimmurre resonoivat sun sydämessä, koet itsesi suomalaiseksi/satakuntalaiseksi.
Tunnen olevani Tukholmassa aika lailla kotonani. Täällä on tosi samanlaista kuin meren toisella rannalla, mikä on poliittis-historiallisistakin syistä varsin ymmärrettävää. Kustaa III ei ollut ehkä sittenkään yhtä taitava poliitikko kuin esteetikko, minkä vuoksi Venäjä oli kiinnostunut näpäyttämään Ruotsia ja ottamaan haltuunsa ne alueet, joista Juhana III sanoi 200 vuotta aiemmin: “Suomi on paras Ruotsiin kuuluvista ruhtinaskunnista ja Suomi vastaa puolta valtakuntaa”.
Kielitaito on tässä se avain. Kun ymmärrät ja tulet ymmärretyksi, huomaat, että kaikki ympärilläsi ovat sisimmältään ihan samanlaisia kuin itsekin olet, ja kummalliselta tuntuville asioille löytyy selitys, kun osaat kysyä. Se, mikä tuntuu vieraalta, pelottaa, kun tuttuus taas on turvallista. Kun asioista voidaan keskustella yhteisellä kielellä, niitä voidaan tarvittaessa muuttaa, toivottavasti niin, että lopputulos on mahdollisimman hyvä mahdollisimman monelle. Tätä kansalaisia koskevien asioiden hoitamista kutsutaan politiikaksi.
Tänään siis luvassa ensin tutusti itsensä likoon pistäviä, suomeksi huutavia, minun kanssani samanlaisilla sukupuolielimillä varustettuja urheilijoita, ja sitten paljon monenlaista keskustelua näennäisesti samalla kielellä, mutta aivan erilaisilla kokemuksilla elämästä, ihmisistä ja maailmasta.
