Onnen pakahdus
Emmää kestä.
Matkustaminen tekee ihmiselle hyvää, mutta niin tekee kotiinpaluukin, ja vieraiden emännöiminen. Viimeiset kolme päivää meillä on solkattu sekaisin suomea, norjaa, ruotsia ja englantia ja muisteltu 17 vuoden takaisia juttuja vaikkei niistä ajoista mitenkään voi olla niin kauan ja seurattu noin kahdeksanvuotiaiden vahvaa ystävyyttä ilman kokonaista yhteistä kieltä.
Huomenna he lähtevät.
Sitten alkaa paluu kesäarkeen, mutta en aio silti luopua tästä tämänhetkisestä endorfiinihumalasta, joka on tulos ylipäätään kaikesta mutta varsinkin viimeisten viikkojen aikana läpi käydyistä tunteista ja muistoista.
Olen järjettömän onnellinen ja kiitollinen tästä parisuhteestamme, joka mahdollistaa minulle niin paljon. Tiedän, miten erityistä se on, ja sen ilmaiseminen julkisesti tuntuu vaikealta mutta oikealta: haluan kertoa kaikille, että tämä on mahdollista (mutta ei ainakaan meillä ilman ajan myötä hankittua taitoa kestää epämukavuutta ja tehdä kompromisseja) (mikä ei vähennä olosuhteen hienoutta, vaan lisää sitä)! Älkää menettäkö toivoa! Rakkaus ON tärkeintä!
Olen myös hurjan onnellinen teistä kanssaihmisistäni, teistä, joiden uskon tunnistavan itsenne ystävikseni, vaikka olenkin viime vuosina varannut aikaa itsekkään tietoisesti eniten perheelle. Jos todella tunnette minut, ymmärrätte kyllä, ja tiedätte, että todellinen yhteys ja tärkeys ja ystävyys selviää harvemmallakin vaalimisella, kunhan vaan ollaan aidosti me eikä spekuloida ylimääräisiä.
Ja tiedättekö, mikä on ihan uskomattoman hienoa ja antaa ymmärrystä ja näkökulmaa elämään ja siihen, mistä tässä kaikessa on kysymys? Vanhemmuus. On ihan ymmärrettävää, ettei jokainen koe sitä omaksi jutukseen, eikä sitä tunnetta vastaan kannatakaan toimia, mutta mikään, ei yhtään mikään tässä maailmassa ole parempi sisältö elämälle kuin jälkikasvu ja sen seuraaminen. Biologisesti ajatellen se tietenkin on elämän tarkoitus, mutta kyllä se ihan älyllisestikin on äärettömän antoisa asia.
Näiden lisäksi olen pohtinut mm. sitä, että kyllä on tämä kotikaupunkini ihan törkeän kaunis ja hieno kansallisella sekä kansainvälisellä tasolla, että varsinkin jo lasten pitäisi päästä kosketuksiin mahdollisimman monenlaisten ihmisten ja ympäristöjen kanssa, että vaikken mitenkään erityisesti toivo kuolevani vielä moneen kymmeneen vuoteen, olen päässyt yli katkeruuksistani ja sellaiseen tasapainotilaan, etten millään tavalla osaa kammoksua kuolemaa, ja että hyvä ruoka ja sen hyvin ajoitettu nauttiminen on lähes yhtä suuri osa hyvää elämää kuin tarpeellinen määrä unta.
