Operaatio lenkitä muijaa: ei hötkyillä

Juuri kun pääsen kehumasta, että lenkillelähdöstä on tullut melkein tapa, tulee kaikenlaista. Mies on vetäissyt pari lenkkiä itsekseen ja vaatekutsuilun vuoksi minä taas jäin yhden miinukselle. Ma-ke-pe on siis vakiintunut kaavaksi.

No menen sitten helatorstaina yksin aamulenkille, semmoinen sopii minulle. Tykkäisin lähteä jo aikaisin aamulla, Mies ei ollenkaan. Käytännön syistä, jotka ovat lapset, en kuitenkaan aamukahdeksalta pääse liikkeelle, vaan vähän myöhemmin, ja Maikkalaan polkiessani ihmettelen pysäköityjen autojen määrää. Ai niin: Kevätkirmaus! Olin jo ihan hilkulla alkukeväästä ilmoittautua mukaan, mutta kun en ollut ollenkaan varma, olisinko minkäänlaisessa juoksuvireessä tähän aikaan vuodesta, niin en viitsinyt aiheuttaa itselleni paineita. Tähän aikaan vuodesta olen kuitenkin nyt tosiasiallisesti sen verran hyvässä juoksuvireessä, etten ollenkaan halua sotkea sitä joutumalla yhdistämään siihen sosiaalista kanssakäymistä. (Te, jotka tunnette Mieheni, tiedätte, että sen kanssa on tässä suhteessa ihan turvallista liikkua. Sydän sille.) Pistelin siis reippaasti tossua toisen eteen ja vieläpä juuri sen saman mäkisen lenkin, jonka toiset reippaat naiset sitten vähän ajan päästä tulivat myös kiertämään.

Mäet saivat uuden osan alaraajoista ilmoittamaan olemassaolostaan ja venyttelykin jäi nyt vähemmälle, kun en ollut oikonut jäseniäni siinä kuntopihalla niinkuin yleensä pidempää lenkkiä kiertänyttä Miestä odottaessa. Jotenkin muutenkin sitten oli perjantaina vähemmän otollinen lenkkipäivä, ja sitten Mies oireili flunssaa ja sitten totta puhuen useamman kuohuviinilasillisen jälkeisenä aamuna ei olisi ollut järkevää lähteä rehkimään… Ja yhtäkkiä väliin oli jäänyt jo kolme päivää (ja se yksi lenkki)! Voi ei.

No tänään sitten otin ja kiersin kiltisti Miehen kanssa maastolenkin. Polveni sanovat teille asti hei.