Operaatio lenkitä muijaa: melkein tapa

Kuukausi ja useita kymmeniä lenkkikilometrejä on takana. Mies ei ollut ihan samaa mieltä, kun vakuuttelin, etten ihan rapakunnosta lähtenyt. Säännöllisen hikiliikunnan sijaan olen kuitenkin hyötyliikkunut, valitsen aina mielummin omat jalat kuin auton enkä ole kovin hyvä olemaan vain paikallani. Kyllä siinä joku syke aina joskus nousee, mutta ei se mitään urheilua tietenkään ole ollut.

Mittausvälineistö on edelleen Miehen ranteessa ja taskussa. Minä puuskutan ja tunnustelen, mikä kohta raajoista milläkin kertaa pitää itsestään meteliä.

Matka on pidentynyt hissun kissun. Ensin kierrettiin yhdessä samaa Veteraanilenkkiä, sitten Mies alkoi kääntyä siitä puolivälistä omille teilleen Maastolenkille, sitten se usutti minut lisäämään yhden ylimääräisen kilometrin Veteraaniin ja nyt harkitsen vakavasti, että minäkin kiertäisin Maastolenkkiä. Takaa-ajoasemaan joutuisin ainakin aluksi jättäytymään varmasti, mutta eipä sillä niin väliä ole.

Lenkille lähdöstä on jo melkein tullut tapa. Vielä tarvitsen Mieheltä tönäisyn, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mielummin mieli jäädä kotiin. Lenkin alussa voi ihmetyttää, että miksi itseään näin haluaa kiusata, mutta ajatus menee nopeasti ohi.

Olen keksinyt tavoitteen, jota ei voi mitata. Haluan keskittyä liikkeen hiomiseen, tunnustella askelta, hakea mahdollisimman helpon tuntuisen asennon. Teen sen pääni sisällä. En kuvaa, en pyydä arviota, vaan kuuntelen kroppaa.