Operaatio Lenkitä muijaa: tahmainen viikko takana

Sairastelu

Ei pienet flunssat ole ennenkään pidätelly, ja kun ei ihmiselle kuume nouse, niin eihän se kipeäkään ole, joten voi kai sitä ny lenkillekin lähteä.

Paitsi että ei, koska vastuu on pois omilta harteiltani, eikä tarvinut potea sitä tavallista varmuuden-vuoksi huonoa omaatuntoa liikkumattomuudesta tai kipeänä liikkumisesta, joka on aikaisemmassa elämässäni vienyt minut äärirajoille leikkimään keuhkosairausriskin kanssa. Tietenkin olen voittajana selvinnyt ilman mitään kroonistumista, mutta järkeväähän semmoinen ei ole. Mutta siis nyt ei ollut pelkoa siitä, että jäisin potemaan liian pitkäksi aikaa, koska Mies hoitaa rajat. Sanoo, että vielä ei juosta, mutta pian kyllä taas.

Porin kaupungin upeat lenkkeilymaastot

Herranjestas. Porin metsä on niin hieno, sehän on tiedossa kyllä muutenkin, mutta nyt kun on parin viikon sisään kierretty Veteraanilenkkiä oikeaan ja väärään suuntaan ja vähän soveltaen ja tänään kävin Katinkurussa kääntämässä ja metsä on vihreä ja monimuotoinen ja hiljainen ja raikas ja upea, niin aika käsittämättömän kiitollinen olo tulee siitä, että kaupunki käyttää verorahoja tähänkin viheralueeseen. Kiitos.

Myöskin on käyty Luotojen lenkki kiertämässä, ja siellä on sitten taas ihan oma tunnelmansa ja maisemansa. Kyllä meitä hemmotellaan. Ja siitä stadionin kiertämisestäkin oli jo puhetta, mutta siitä ei, että onpa siistiä, että sinnekin pääsee.

Ja kaikki tämä näppärästi pyöräilypyrähdyksen päässä kotiovelta. Ilmaiseksi.

Arki-illan lyhyt kesto

Huomaan, että olen koukuttumassa. Minä ehdin jo ennen Miehen muistutusta kysymään, että onko huomenna lenkkipäivä. Ennen räkätautia löytyi kevyt askel, kaunis kevätsää ja valon määrä ja hyvä tuubihuivi kaulassa, pipo päässä ja hanskat kädessä tekee lenkistä ihanan tuntuisen. Ainoa asia, joka edelleen tuntuu vähän hankalalta ja ikävältä ja huonolta on se, että arki-illasta, jonka kesto kotiinpaluusta pienemmän nukkumaanlaittamiseen on neljä tuntia, reilun tunnin lohkaisu itselle/aikuisille on massiivinen.

Neljä tuntia miinus puolitoista tuntia on tietysti vielä kaksi ja puoli tuntia, mutta siitä suurin osa menee joka tapauksessa pakolliseen lasten hoitamiseen, ruokkimiseen ja pesemiseen ja ohjeistukseen. Jos vielä sattuisi olemaan ohjelmassa jotain kaupassakäyntiä, kokkaamista, siivoamista tai pyykipesua, en ehtisi asettua paikoilleni hetkeksikään, vaan hätistelisin vaan lapsia johonkin nyt hei tästä häsläämästä, mun täytyy tehdä äkkiä tämä tästä niin katotaan sitten. Se ei ole hyvä. Siihen tässä ei ole tarkoitus päätyä. Jos siis jotain määriä tässä nyt kaikesta huolimatta ilmoitan, niin sanoisin, että viikolla riittäisi kaksi tunnin lenkkiä, muuten joku pikkupyrähdys vaan, ja viikonloppuun sitten taas pidempää.

Kyllä sitä kummasti voi tulla uhmaikäistäkin ikävä kun on hetken itsekseen tuulettumassa.