Olympialaiset ovat iskeytyneet vahvasti pienen liikunnallisen tytön tajuntaan. Iskän sydän sulaa, kun polven korkeudelta kuuluu:

– Katotaan ulheiluu iskä, mä tuun sun vieleen.

Ensimmäiset pallomielenkiinnon kohteet olivat varmasti värikkäät snooker-pallot, mutta kyllä ihan pieni Kerttu jo jaksoi seurata jalkapalloakin vihreällä nurmella. Toki altistus on myös ollut melko mittavaa.

Ihan putkeen ei kasvatus silti ole mennyt. Kun kaikkea koettua kuitenkin leikin kautta käsitellään, kuningaspelin toisinnoissa on jostain syystä maalien tekeminen jäänyt taka-alalle ja roolit jääneet hämäriksi. Tämä on tavallaan noloa, koska pitäisihän jo kaksivuotiaan tässä huushollissa tietää paremmin.

– Sä oisit tuomali ja mä oisin pelaaja ja mä oisin kaatunu niin sä tulisit sit nostaa mut ylös, jooko.

Katsottiin vähän aikaa jalkapalloa ja taas (sic) joku kaatui. Äiti katsoi tarpeelliseksi puuttua nyt tulkintaan, ja selitti, että jalkapallokentälläkään ketään ei saa töniä tai kaataa tahallaan. Jos semmoisen virheen tekee, niin tuomari antaa keltaisen kortin, ja jos ei sittenkään ala pelaamaan sääntöjen mukaan, saattaa saada punaisen, ja sitten joutuu pois pelistä. Mutta että sitten, jos joku lapsi pelaa tosi reilusti, niin se saattaa saada vihreän kortin!

– Joo! Mä haluun palloilla leilusti ni sitten mä saan vihleen koltin!

Voi.