Kuvittelen, että jos kysytään onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä vanhukselta neuvoa opiskeluihin, vanhus vastaisi, että kannattaa opiskella, koska opiskelu avaa mahdollisuuksia. Se, mitä kannattaa opiskella, riippuu sitten siitä, mikä on itselle ominaista ja mikä itseä kiinnostaa – pelkän rahan perässä töihin pyrkiminen ei tuota onnea. Onni tulee siitä, että tuntee tekevänsä jotain järkevää ja kokee osaavansa tehdä sitä.

Opettajan ammatti oli ennen vanhaan joko kutsumusammatti tai sitten varma suojatyöpaikka taatuilla loma-ajoilla. Uskallan sanoa, että harva rahan tai kesäloman perässä opettajaksi ryhtynyt on pysynyt alalla. Minä en koskaan tunnustanut itselleni tuntevani kutsumusta alalle, mitä nyt kasiluokkalaisena totesin, että kyllä ehkä opettajana pysyisi kaikkein parhaiten kiinni siinä, mikä on oikeasti tärkeää, eli nuorisolaisten villityksissä. Ei keskimääräinen pankkitoimihenkilö todellakaan tiedä fidget spinnereistä, jos ei satu olemaan koululaisen vanhempi.

Minä opiskelin englantilaista filologiaa, sosiaalipsykologiaa ja tiedotusoppia, koska ne olivat mielenkiintoisia juttuja. Ihmiset ja vuorovaikutus, varsinkin sanojen ja kulttuurikonstruktioiden tasolla. Minä en ole sillä tavalla pomotyyppi, että haluaisin kertoa muille, mitä tehdään, vaan enemmän minua kiinnostaa ”miksi” ja ”miten”. Siksi kuvittelin itseni mielummin asiantuntijaksi, joka työskentelee osan ajasta kulissien takana, mutta vuorovaikuttaa sitten muun ajan, jotta suunnitelmat ja ideat tulisivat todeksi. En opiskellut opettajaksi heti, koska mielikuvani ihmisten mielikuvasta opettajasta ei minusta sopinut minuun. Sitten vasta opiskelin, kun oli työttömyysuhan – eli rahan – takia pakko.

Tässä sitä nyt sitten ollaan, tilanteessa, jossa ammatti on muuttunut kutsumukseksi. Opettajan ammatti on muuttunut; se on nyt ihan luvan kanssa sellaista ohjailua, mistä minä tykkään. Minun päässäni opettajan ammatista on löytynyt se, joka minua kiehtoo; nuoret aikuiset ovat pääsääntöisesti ihania, ja niiden kanssa vuorovaikuttaminen on aika ylellistä. Sitä pysyy aika nuorena.

Aloitan maanantaina täydennyskouluttautumisen pohjoismaisten kielten osalta, jotta saavuttaisin pätevyyden myös ruotsinopettajana. Olen yhtäkkiä niin henkeen ja vereen opettaja, että ilman muuta olen valmis opiskelemaan yhden kolmasosan siitä muiden kadehtimasta kesälomastani – opettajille kun ei lukuvuoden aikana oikein kai voi mahdollistaa uusia latuja avaavia jettejä tai embiieitä, saati tiukasti omaan tehtävään liittyvää lisäpätevöitymiskoulutusta – mutta toisaalta teen tämän myös rahan takia. Normaalisti kielten opettajalla on kaksi opetettavaa kieltä, koska työtehtävät on usein paketoitu niin.

Joka tapauksessa teen tämän nimenomaan siksi, että kielten opiskelu on järkevää ja minä olen siinä hyvä. Mikään ulkopuolinen taho ei vaikuta siihen, miten opinnoissani suoriudun, vaan vastuu tuloksesta on yksinomaan minulla. Töissä näin ei ole. Tiedän tulevani kokemaan jatkuvia onnistumisen tunteita ja olemaan innoissani! Sen täytyy olla hyvä asia, lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä.

Sitä paitsi pääsen olemaan olematta äiti. Onneksi vain vajaan kolme viikkoa. Revitellä voi niin monella tavalla. Språkkunskap, här kommer jag!