Liikuntasuunnitelmat / aikataulut / toteutus.

Pari kuukautta on ollut orastava tarve aloittaa joku liikunta. Työpäivinä tietysti keräilen pätkiä välillä koti-päiväkoti-pysäkki ja pysäkki-työpaikka ja toisin päin, mutta on ihan kiva, ettei niillä matkoilla nouse hiki otsalle. Koska Kerttu ei enää nuku viikonloppupäikkäreitään ulkona, en automaattisesti tee sitäkään kävelylenkkiä. Ei enää riitä se, että menen ulos lasten kanssa, ne liikkuu keskenään. Nyt on trampoliinikin kasassa, ne pomppii siellä tuntikausia ilman mitään avustajan tarvetta.

Yhdistän tänä päivänä kalenteririippuvuuden ja aikataulutusvimman omalla kohdallani siihen aikaan, kun mieleni ei ollut hyvä. Osasin asetella palikoita kalenterisivulle tosi hyvin, ja sain siitä hyvää oloa, mutta kun toisessa vaakakupissa oli jatkuvan menemisen ja muistamisen aiheuttama stressi ja kasvava ahdistus, kokonaisuus jäi negatiiviselle puolelle.

Siksi en osta mitään korttia mihinkään. En aio liikkua siksi, että kalenterissa niin lukee tai jäsenyys on maksettu, vaan ainoastaan siksi, että haluan.

Itsensä liikkeelle saamisen kannalta tämä on tietysti vähän ongelmallista. On pitkä aika omaehtoisesta, itsekkäistä syistä liikkumisesta. Kalenterimerkintä on käskevä muistutus: än yy tee nyt! Jos sitä ei ole, on helppo unohtaa lähteä. Kotona on kyllä aina kaikenlaista tekemistä.

Ratkaisu on puolisoni, jonka sisäinen kello herättää säännöllisin väliajoin liikkumaan ja kehoa huoltamaan. Se ei suorita. Liikunta on osa sitä. Se on siihen sisään rakennettua. Minuun on rakennettu sisään kaiken patistamisen vastustaminen. Koska olen nyt valtuuttanut Miehen minua patistamaan, olenkin siis tavallaan itse asialla, ja siksi odotukseni ovat korkealla. Aion välttää kaiken suorittamisen, ainoana tavoitteenani hyvä mieli!

Lenkkikausi alkaa. Katotaan, miten muijan käy.

Hyvinvointi Liikunta Mieli Vanhemmuus

Aivot myllertävä aikamatka

Ehkä ette ylläty, kun kerron, että olen ollut ahkera päiväkirjailija. Inspiraation sain alunperin omalta Mummoltani, joka kirjoitti mustakantisiin vihkoihinsa säätilat ja päivän tapahtumat. Olin seitsemänvuotias hänen kuollessaan, ja kuvittelen, että niihin aikoihin päiväkirjat ilmestyivät minunkin silmieni eteen. Olisi jännä lukaista niitä nyt tällä elämänkokemuksella, mutta jo sen ikäiselle jäi muistiin Mummon selostukset naapuruston naisten kokoontumisista, tarjolla olleista sorteista ja parhaista juoruista, ja toisaalta harmituksesta, kun Vaari vaan ropelsi sitä mopoaan pihalla, kun ilmeisesti olisi jotain tärkeämpääkin tekemistä ollut. Oi. Ei me ihmiset kuulkaa kauheasti sukupolvien aikana muututa.

Aluksi kirjoittelin harvakseltaan päivän tai viikon tai kuukauden tapahtumia muistiin, mutta ala-asteen lähestyessä loppuaan kirjoitustahti kiristyi. Tapahtumien lisäksi kirjasin ylös kaverisuhteita ja poika-ajatuksia ja pikku hiljaa koko ajan enemmän omia tuntojani. Teinivuodet huipentuivat ulkomaille muuttamiseen, ja siellä päiväkirjat olivat tärkeä henkisen selviytymisen tuki, koska, kuten on jo tullut todettua, siihen aikaan yhteydenpito kavereihin ja perheeseen ei ollut yhtä mutkatonta kuin nykypäivänä. Tasaisin väliajoin kyseenalaistin harrastuksen tärkeyttä: olin koukussa, mutta ymmärsin kirjoittamisen olevan aika hyvää ajatusjumppaa myös. Tykkäsin lukea omia juttujani, vaikka ne olivatkin vähän noloja jo muutaman kuukauden päästä. Oli silti hienoa huomata, miten oli kasvanut ja oppinut uutta. Liimasin ja teippasin kirjoihin mielenkiintoisia lehtijuttuja ja kauniita kuvia, ja täysi-ikäisyyttä kaihoten kai perjantain Hesarissa julkaistut Tavastian pitkät keikkalistaukset (kotimaisten bändien keikoille liput maksoivat yleensä 25-30mk – siis 4-5€…).

Perinteisten päiväkirjojen hankalin puoli on tietenkin se, että vaikka ne haluaa säilyttää itseään varten, on samalla suuri riski, että joku muu lukee niitä, ja sehän ei ole erityisen toivottavaa. Ei niitä poiskaan voi heittää. Kirjoja kertyi pieni matkalaukullinen. Lukitsin sen. Laukku jäi lapsuudenkotiin. Kun en enää tuskaillut kasvamistani niin paljon, että pystyin kuvittelemaan avaavani laukun jonain päivänä, toin sen omaan kotiini. Avaimet olivat tietenkin hukassa. Ajattelin, että se oli vain hyvä. En ehkä sittenkään olisi ollut valmis kurkistamaan itseeni vielä.

Viime talven matkalaukku oli vajassa. Eilen piti päättää, heitetäänkö laukku avaamattomana roskalavalle, vai avataanko se alustasta löytyneellä sorkkaraudalla.

Kyllä. Saranapuoli revittiin väkivalloin auki, ja menneisyyteni oli taas siinä edessäni yli kahdessakymmenessä niteessä. Ihastelin kansitaideaskarteluja, joihin teiniminä oli aikoinaan suoltanut paljon luovaa energiaa ja villejä ajatuksia. En meinannut uskaltaa avata kirjoja, mutta kun sille tielle oli lähdetty, ei paluuta ollut. Korvissa humisi kun availin muutamia kansia ja poimin pienen pinon kirjoja läpikäytäväksi, sitten löin kannen takaisin kiinni ja vein loput lavalle. Oli sellainen olo, että nyt tapahtuu jotain suurta ja mullistavaa, peruuttamatonta. Vähän pelottavaa.

Äsken 35-vuotias minä vei Kertun päiväunille meidän sänkyyn, kuten tavallista, ja jäi siihen viereen pitämään tavanomaista päivälepolukuhetkeä. Pancolin sijaan otin käteeni 13-vuotiaan seiskaluokkalaisminän kirjoittaman päiväkirjan ja hyppäsin takaisin siihen todellisuuteen, jossa koulussa ei todellakaan käyty ensisijaisesti opiskelemassa, vaan ihmissuhteita luomassa, ylläpitämässä ja ihmettelemässä. Ainoa sana, joka tähän tilanteeseen tulee mulle mieleen, on mindfuck, mutta koska se on ruma sana, niin enpä tiedä, aika aivomyllerrys saattaa ehkä voida korvata sen. Luen sitä tekstiä ja olen taas se tyttö, ja vilkaisen viereeni, ja siinä on minun pienin tyttöni, ja minä olen aikuinen ja sen äiti, ja sitten luen taas, ja muistan sen elämisen kiihkon ja hektisyyden ja sen, miten siitä nautin, ja sitten taas katson ympärilleni, ja olen niin onnellinen tästä kaikesta seesteisyydestä mitä meillä on.

Aion jatkaa kirjaa eteenpäin (se on aika nopeaa, kun tajuaa, että suuri osa tekstistä on kuvausta siitä, mitä tapahtui koulussa milläkin välitunnilla ja mitä kukakin sanoi), mutta huh, rajoitetuin annoksin. Enkä tiedä, uskallanko edetä niihin angstisempiin vuosiin.

Suhteet Oma elämä Mieli