Lukuvinkki: Koko kaupungin Vinski
Lapselle pitää lukea.
Ekaluokkalainen on osannut taidon itsekin jo hyvän aikaa, ja on ihana kuunnella, miten se lukee pikkusiskolleen ääneen: harjoittelee äänenpainoja ja pitkien lauseiden hengähdystaukoja. Ei siitä ole kuin pari kuukautta, kun luettiin Jalia ja suklaatehdasta, yksi luku illassa – kun muistettiin tai ehdittiin – ja aina silloin tällöin kun se halusi lukea mulle jonkun pätkän, monotoninen nuotti ja vaikeiden sanojen tai rivien yli hyppely melkein saivat äidin nukahtamaan. Muutamassa viikossa tyyli on kehittynyt hurjasti!
Muukin luokka on edistynyt, ja joku aika sitten ekaluokkalaisilla oli lukujuhla, jota vietettiin sen kunniaksi, että jokainen oli oppinut lukemaan. Jokainen sai viedä kouluun kirjan omasta kirjahyllystään, ja juhlassa aarteet vaihtoivat omistajaa. Melkein aloin itse loikkimaan riemusta, kun näin, että repusta löytyi tämä:
Aapelin Koko kaupungin Vinski. Jostain syystä minä kuuntelin tätä lapsena äänikirjana, uudestaan ja uudestaan, Kauko Helavirran lukemana. Siksi oli erityisen ihanaa päästä nyt Veeran kanssa katsomaan Maija Karman kuvituksia ja lukemaan niihin liittyviä riemukkaita kuvatekstejä, jotka äänikirjaversiosta luonnollisesti puuttuivat, kun teokseen tuli vielä uutta ulottuvuutta.
Ja sitten tajusin, miten suuri merkitys Aapelilla on minun elämääni ja varsinkin kielenkäyttööni ollut. On muukin sivujuonne, mutta lisäksi esimerkiksi se, että olen isäni isän puolelta savolainen ja tietyt myönteisesti sävyttyneet muistot on kerrottu eteenpäin omanlaisellaan nuotilla, ja Aapelin arvostus yleisen ihailtavuuden mutta myös kenties saman, tutuntyyppisen poljennon vuoksi on ollut lapsuudenkodissa korkealla, on varmasti edesauttanut tämän nimenomaisen kirjan ensimmäistä ilmestymistä kirjastokassiin.
Mutta että. Tämä kohta sivulta 8: – — Hyvin monet ihmiset luulevat, ettei tarvitse muuta kuin syödä pulveria ja sillä mukamas selvä. Mutta näkymättömyyspulverissa niin kuin muissakin paremmissa lääkkeissä on tärkeätä, että siihen myös uskoo. Uskotteko te?
Ja sivulta 12: Asia oli nyt niin, että Vinskin koulu oli juuri loppunut. Valitettavasti, ikävä kyllä, mutta hauska sentään.
Ja sitten sivulta 112: Jotkut huusivat ”eläköön”, jotkut huusivat ”huraa” ja muutamat huusivat vain ”ööö” kun eivät tietäneet, millä kielellä olisi hienompaa huutaa, ja ihastuneiden ihmisten muodostamaa kunniakujaa myöten kävelivät Vinski ja Liisa keskelle toria.
Tykkään minä Nopolan siskosten huumorista myös ja olen sitä mieltä, että kotimainen lastenkirjallisuus on muutenkin oikein hyvissä kantimissa nykyäänkin. Kun ajattelee tätä siltäkin kantilta, että kirjoitettua suomea on sittenkin ollut olemassa vasta aika vähän aikaa, ja lastenkirjoja vielä vähemmän, niin tämä meidän marginaalikielemme on kyllä ihan uskomattoman ilmaisuvoimainen ja vivahteikas ja herranjestas miten sitä kyllä pitäisi arvostaa enemmän!!! Siitä huolimatta reilu 60 vuotta sitten kirjoitettu Vinski ei ole kielensä puolesta ollenkaan vanhanaikainen, mikä saa miettimään, että onko kehitystä juurikaan sillä saralla sitten tapahtunutkaan, tai että mihin suuntaan se sitten on vienyt.
Lapselle pitää lukea hyvää ja älykästä kieltä, koska silloin se oppii ajattelemaan hyviä ajatuksia. Ja ilmaisemaan niitä onnistuneesti. Sitä paitsi on ihanaa nähdä, kun se hörähtää jossakin sellaisessa kohdassa tarinaa, joka omastakin mielestä on hauska, ja sitten voidaan yhdessä hihitellä sitä myöhemminkin. Ja kun luetaan yhdessä, se voi kysyä, jos se ei ymmärrä jotain, ja taas yhteinen ymmärrys asioista kasvaa.
