Luokassani on ollut älytaulu nyt kai kuusi vuotta. Se on siis ikään kuin ylisuuri kosketusnäyttö, johon voi sähköisesti myös piirtää. Käytännössä taulun tulo aiheutti luokan rintamasuunnan kääntämisen niin, että liitutauluun päin katsoen oikeakätisille suunniteltu luonnonvalo jäikin nyt opiskelijoiden selän taakse, piirtoheitin ja kalvoille monistetut tehtävien ratkaisut muuttuivat kertakaikkiaan vanhanaikaisiksi ja minä naputin ne vastauskalvot omin pikku kätösin sähköiseen muotoon. Mikä oli kivaa. Mutta suuritöistä. Mutta opetti ajattelemaan, mikä sähköisessä opetusmateriaalissa onkaan ero perinteiseen.

(Tässä on menossa kuuntelu. Levy on koneessa, kuunteluteksti tauottamista varten paperiversiona auki olevassa mapissa. Sitä on sähköistä dokumenttia helpompi selailla, jos haluan vuorotellen katsoa kysymyslomaketta ja käsikirjoitusta. Seinälle pistin kuvan aiheeseen liittyen, etteivät ala tehtävän sijasta ihmettelemään mun paussinapin näpäytystarkkuuttani.)

Ihan parasta on se, ettei tarvitse kanniskella mappeja. Tai ehkä sittenkin se, että hetken mielijohteesta voin soittaa biisin tai näyttää kuvan tai etsiä tiedon, heti, eikä vasta ensi tunniksi. Minä joudun aika usein toteamaan, etten tiedä jotain, mutta sitten katsotaan yhdessä (ja opitaan tiedonhakutaitoja ja lähdekritiikkiä). No jaa, kyllä hienointa saattaa olla sekin, että kun en kuitenkaan jaksa istua paikallani, voin kirjoittaa ja piirtää tauluun, oikein onnistuessani tallentaa tuotokseni, tai nuorison työskennellessä piirrellä kuvan ihmisille viiksiä ja silmälaseja.

Käytännössä lapset tykkäävät yleensä kuitenkin tehdä tehtäviä paperille. Käytössä on sähköisetkin versiot, mut ne ei jaks niit ku akku o loppu tai sit ne koneet tai puhelimet aina lagaa.

Ja kyllä. Joululoman jälkeen luokan koneen päivitykset olivat kai ruuhkautuneet niin, ettei selain jaksanut pyöriä. Koko pedagogiikkani meni palasiksi! Jouduin pysymään asiassa! En voinut tuosta vaan näyttää, missä on Wales! Viulunsoittaja katolla ei opettajan laulamana versiona jätä konditionaalin rytmiä päähän, vaan traumoja!

Näppärästi vaihdettiinkin läppäri&telakka-yhdistelmään, jonka jälkeen pääsin taas internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta oitis heti kohta huomattiin, että älytaulun ohjelmiston lisenssinumero oli hukassa, maahantuoja konkurssissa ja minulla siis seinällä valtava valkoinen neliö, johon voi projektorilla heijastaa tietokoneen näytön kuvaa. Tunsin itseni lukemattomia kertoja vähän hölmöksi, kun tökin ja piirsin sormella seinää. Niinkuin pikkulapsi vanhan digikameran tai tietokoneen näyttöä. Ei tää toimi! Jouduin istumaan levottomasti työpöydän vieressä ja naputtelemaan asiat, jotka mielummin olisin piirtänyt, tai herranen aika, kaivamaan liidun kaapista ja kirjoittamaan vanhaan liitutauluun (joka muutamana sähkökatkospäivänä on todettu ihan hyväksi sovellukseksi).

Palvelualtis ja näppärä atk-tuki hoiti ohjelmiston kuntoon. Seuraavana päivänä tajusin, ettei äänet pelitä. Vaikka epäilen edelleen, että opettajankoulutuksen yksi subliminaalinen osio on se, jossa kaikki sähkölaitteiden luokkatilanteeseen liittyvät käyttötaidot hävitetään opettajaopiskelijan päästä, olen tähän mennessä jo oppinut suurimman osan perusongelmista setvimään ihan itsekin. Suurin vaikeus on lähinnä rajoitetut järjestelmänkäyttöoikeudet. En voi itse asentaa päivityksiä tai pikkuohjelmia. Mutta nyt. Ääniä en saanut kuulumaan. En sitten millään. Piuhat oli oikein. Kaikki näytti olevan kunnossa. Muutaman seuraavan päivän yritin pärjätä kannettavalla cd-soittimella, mutta voi, en voinut näyttää videoita hassuista aksenteista. Sitten tuki tuli paikalle ja järjesti kaiutinprioriteetin oikein päin.

Sitten on vielä tapaus atk-luokka. Meillä on sellaisia. Ne pitää varata käyttöä varten etukäteen. Ne ovat eri osassa rakennusta. Jos osa tekee töitä koneella ja osa kynällä, saan kuulkaa digiloikkia rappuja tunnin aikana muutamaan kertaan. Koneet vanhenevat ja hidastuvat muutamassa vuodessa aika lailla, ja iso osa tunnista menee siihen, että koitetaan löytää jokaiselle toimiva kone. Kun sellainen on saatu auki, on jo odoteltu niin kauan, että tehtäväorientaatio on ehkä sammunut. On meillä tablettejakin, kiitos kollegan aktiivisuuden, mutta osalla tulevista ammattilaisista on kuulkaa jo 17-vuotiaina sellaiset työmiehen kädet, ettei tabletin näppäinten hipaisut aina ihan osu kohdalleen. Taas on tehtäväorientaatio kovilla.

Sitä minä tässä vaan, että en kauhean mielelläni luopuisi näistä omista sähköisistä opetusvehkeistäni, mutta ovat ne vaan haavoittuvaisia. Samoin on digitaalinen tekniikka ihan jees opiskelijoiden käsissä, mutta ei niiden älykkäämmätkään puhelimet oikein kelpaa kielenopiskelumielessä muuhun kuin tiedonhakuun, automaattikääntäjäohjelmien ihmettelemiseen ja ääntämistreenien tallentamiseen. Tosi usein sähköttömät kynä ja paperi ovat nopein ja näppärin tapa tuottaa opiskelijan aivojen sisältöä näkyvään muotoon. Ja jos resursseja vähennetään, toivon, että jäljellejääviä suunnataan edelleen myös opettajien palkkaan, kyniin ja paperiin.