Tiedättekö tunteen: istut terassilla katoksen alla, oliivi- ja sitruspuut havisuttelevat olemattomassa tuulessa lehtiään ja kun vähän käännät päätäsi, Välimeri pilkahtaa, ja ajattelet, että näin on hyvä.

Tai sama tilanne vähän vähemmän eksoottisessa kesäisessä Suomessa, omenapuun kukkien ja muiden kesää lupaavien luontoasioiden keskellä, nostat katseen äärimmäisen tärkeästä naistenlehdestä, otat kulauksen valitsemaasi virvoketta, ja näet, että näin on hyvä.

Tai tammikuisena kiireettömänä sunnuntaina, suurimmalle osalle maailman ihmisistä huikeinta eksotiikkaa edustavassa talvisessa Suomessa, pikkupakkasessa, jossa voit vetää luistelukamoja pulkassa (tai sovittaa kaksivuotiaan pahaa mieltä siitä, ettei Erika (?!!?!) ostanut hänelle pikkuluistimeja, antamalla hänen itse vetää pulkassa) pitkin kaupungin katuja auringon paistaessa kirkkaasti mutta uskomattoman matalalta, ihmettelet kauneutta ympärilläsi ja hyriset onnesta. On hyvä.

Tätä on hyvä ajatella aamulla bussissa hengitystä tasaillessa, kun pyörän etukumin puhjettua kotipihassa – näin ei ole käynyt IKINÄ! – oli jo liian myöhäistä keksiä korvaavaa kulkutapaa, ja tyhjän vanteen ja muutaman toppatakkihikijuoksuspurtin avulla ehdin sitten kuitenkin ajoissa. Ah. Näin on hyvä.

(Ja Erikalle tiedoksi, että me kyllä tiedetään, että sulla on nyt vähän eri prioriteetit tässä hetkessä: etsimme luistimeja tarvittaessa kyllä ihan itse 😀 )