Mitkä adrenaliinit!!!

Aamut ovat minun vastuullani. Uskon rutiinien kantavaan voimaan: mitä samanlaisempina tietyt pakolliset asiat toistuvat, sitä helpompi on selvitä satunnaisesta mutta vääjäämättömästä poikkeustilanteesta.

Osa torstaini tunneista on siirretty maanantaille, mutta olen silti pyrkinyt viemään päiväkotilaisen päiväkotiin tavalliseen aikaan. Erikoistilanteesta johtuen olen kuitenkin nipistänyt tällä viikolla työpaikalla vietetyistä opetuksettomista tunneista. Siksi ripustan aamulla pyykit ja lähetän yhden sähköpostin sillä aikaa, kun lapset lähtevät kouluun ja syövät aamupalaa.

Paitsi että:

”Äiti tää ois Iitu ja tää menee soittamaan tota mustaa ovikelloa.”

”Mmhmh… Eiku hei mä luen tän, en mä tuu…”

”Pimpom! Äiti pimpom!”

”—”

”PIM! POM!”

Tätä jatkuu ikuisuudeltatuntuvan hetken, jonka aikana saan kuin saankin asian hoidettua (ainakin toivottavasti). Menen avaamaan aurinkoisesti yökylään tulleelle Iitulle oven ja puen hänet ulkovaatteisiin. Kiroilen mielessäni: osa suunnitelmaa oli antaa Kertun potkutella omalla pyörällään, ja jos nyt vetäisin lupauksen takaisin, käsissäni olisi ärsyttävä, huutava ja muriseva uhmatahtoinen, joka ei tolellakaan toimisi siihen suuntaan kuin minä tahdon.

Riittääkö alle puoli tuntia kotiovelta potkupyöräilevän kolmevuotiaan kanssa päiväkodille ja sieltä kolmivaihteisella aikuisen polkupyörällä bussipysäkille?

Kyllä.

Se vaatii lievää hirviöäiteilyä, joka kieltää potkupyörän taluttamisen, vaikka äiti taluttaa, manipulointia lapsen kilpailuviettiin vedoten, pikaiset pusut, juoksuaskelia ja pidemmästä pyörätienpätkästä kaiken ilon irti ottamisen, pienen paniikin kun pyörää lukitessani näen jo molempien bussien kääntyvän risteyksestä, ja niiden välistä kadun yli pysäkille pyrähtämisen. Mutta se riitti.

Mukavaa työpäivää kaikille!