Näin ajattelen:

Vähän väliä kuulee jonkun huokailevan ”nykyään lapset” tai ”nykyään nuoret”, tai jopa ”nykyään kaikki”.

Tiedättekö mitä. Kukaan meistä ei ole sellaisessa asemassa, että voisi irrottaa itsensä muun ryhmän ulkopuolelle, ei ylä- eika alapuolelle. Tuohon huokailuun kuuluu ajatus, että itse ei kuulu siihen porukkaan, hyvässä tai huonossa. Kuitenkin, kuitenkin, oikeasti olet olemassa vain sinä, vain tällä hetkellä. Vastuu on yksin sinun, ei jonkun muun, ja juuri nyt, ei sitku tai -isi- jos.

Minulla on opetuksessa tiettyjä opetussuunnitelmasta uutettuja miniteemoja, jotka liittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Yksi eniten opettamani aineen arvioinnin kohteista, eli niistä asioista, joita minun täytyy opetuksessani käydä läpi, jotta arviointi olisi jokaista opiskelijaa kohtaan reilua ja tasaveroista, on omassa työssä tarvittavien tekstien tuottaminen vieraalla kielellä. (Tekstihän voi olla paitsi kirjoitettua, myös muulla tavalla ilmaistua, suunniteltua ajatusten ilmaisua.) Kullakin alalla nämä tarpeet ovat vähän erilaisia, mutta jokaiselle porukalle täytyy kuitenkin kertoa, ettei jokaisessa tilanteessa ja jokaiselle voi viestiä samalla tavalla. Tämä on yksi miniteema.

Kerta toisensa jälkeen kysyn, miten opiskelijat tervehtivät kaveriaan, isoäitiään tai mitä sanoisivat, jos Sauli Niinistö tulisi ovesta sisään. Sitten täytyy puhua vähän suomalaisuudesta ja siitä, että Herra Tasavallan Presidentti ei ehkä aivan kauhistuisi sittenkään, jos joku vahingossa heittäisikin ihan oikeasti, että ”mitä Sale?”, mutta lähes missä tahansa muussa maassa sellainen ei kerta kaikkiaan tulisi kuuloonkaan. Jos ryhmä on vastaanottavainen, saatan kertoa, miten nuoruuden hölmöyksissäni kuvittelin voivani sinutella ranskalaista esimiestäni, joka mielestäni ei ollut ikänsä tai asemansa puolesta minuun verrattuna mitenkään erityinen, mutta joka omassa kulttuurissaan kasvaneena oli hyvin tietoinen siitä, että minä olin une stagière eikä minulle tarvitse vastata tai minua nähdä, jos en puhuttele häntä asianmukaisesti. Opin läksyni. Tässä kohtaa puhutaan sitten lisää käytöstavoista ja taikasanoista, joilla osoitetaan toisen ihmisen arvostamista. Give me some money ja give me some money, please ovat sittenkin kaksi aivan eri asiaa.

Seuraavaksi kysyn jokaisen ammattialan englantia opiskelevalta ryhmältä, onko autismin kirjon käsite heille tuttu. (Muutama vuosi sitten oli aktiivisessa derogatorisessa käytössä sellainen termi, jota piti oikoa, ja tämä jäi repertoaariin niiltä ajoilta. Kysymyksessä on kuitenkin viestintään ja vuorovaikutukseen kiinteästi liittyvästä asiasta, joten koin tämän hyödylliseksi.) Merkkaan luokan toiseen reunaan ns. supernormaalin ihmisen ja vastakkaiseen reunaan toisen ääripään. Toisessa ääripäässä oleva ihminen tarvitsee paljon tukea ja hoivaa selvitäkseen elämästä, koska ulkomaailma tuottaa hänen hermostolleen niin paljon liikaa ärsykkeitä, eikä hän (siksi?) ehkä pysty muodostamaan mielessään olevista asioista sanoja tai lauseita, joilla voisi viestiä tarpeistaan tai kokea yhteisyyttä kenenkään kanssa. Silloin tämän ihmisen on turvallisinta elää laitosympäristössä, jossa hänestä huolehditaan, eikä hän joudu jatkuvaan konfliktiin muiden ihmisten kanssa. Sitten kerron, että autismin kirjoon kuuluvien ihmisten hermoston herkkyys vaihtelee, niin, että joku pärjää ihan tavallisessakin ympäristössä mainiosti, kun tuntee omat rajoituksensa ja on saanut harjoitella tiukkojen paikkojen varalta. Seisovat siis eri kohdissa kuvitteellista viivaa. Tämä keskustelu käydään siksi, että voin sormella ketään osoittamatta ilmaista, että erityisistä tarpeista ja diagnooseista huolimatta yhteisö odottaa meidän osaavan käyttäytyä tietyllä tavalla.

NYT ASIAAN.

Jokainen meistä on erilainen kuin toinen. Se on ihmisyyttä. Jokainen ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hänet hyväksytään omana itsenään.

Meillä on erilaisia taipumuksia ja erilaisia edellytyksiä tehdä asioita, ja ihminen on onnellinen, kun saa toteuttaa itseään niiden taipumusten ja edellytysten mukaisesti, niin, ettei häneltä vaadita mahdottomia. Kädetön ei voi kiivetä.

Taidot eivät ole synnynnäisiä. Ihminen tarvitsee mahdollisuuden oppia, ja se mahdollisuus syntyy silloin, kun ihmiselle annetaan sopivassa suhteessa aikaa ja välineitä touhuta. Taitojen oppimista voidaan nopeuttaa ja ohjata. Se on kätevää, jos haluaa pitää pystyssä yhteisöä, perhettä tai suurempaa porukkaa. Kun kaikki osaavat samat jutut (nopeuttaminen: ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan) ja tekevät yhteisesti sovitulla tavalla (ohjaaminen: suunnitelmallinen toiminta vie eteenpäin), ihmiset tulevat paremmin toimeen keskenään eivätkä koe olevansa väärässä tai väärässä olevien ihmisten ympäröimänä.

Haluan sanoa, että se, mikä meissä on arvokasta ja olennaista on ihmisyys. Jos minä ja sinä annamme omille ja muiden lapsille ja nuorille mallin siitä, miten ollaan ihmisiksi, ne oppivat sen melko tehokkaasti. Jos niiden annetaan vapaasti kasvaa keskenään täysin itseohjautuvasti vaikka niillä olisi mitä vehkeitä ja vempeleitä, ne päätyvät jokainen tahollaan keksimään pyörää uudestaan ja uudestaan eivätkä pysty toimimaan yhdessä minkään päämäärän eteen. Tuloksena on kaaos.

Elämän luonteeseen kuuluu kuitenkin se, että kaaos ja järjestys vuorottelevat. Kun kaaokseen kyllästytään tai siitä ahdistutaan, sitä aletaan suitsia, ja joku keksii: on paljon miellyttävämpää ja inhimillisesti mielekkäämpää tehdä yhdessä ja jakaa vastuuta suunnitelmallisesti, kuin antaa jokaisen hakata itse päätään seinään ja siinä samalla sotkea muiden asiat.

Kaikkein sujuvimmin kaaoksen suitsiminen sujuu ihan lapsesta asti kotoa käsin. Jos vanhemmat ohjaavat esimerkillään lapsiaan olemaan ihmisiksi, siitä tulee ihan normaali osa sen kasvavan lapsen elämää. Koulu on myös näppärä paikka opettaa taitoja ja ihmisten kanssa toimimista, jos opettajille annetaan aikaa ja välineitä ohjata kasvavia ihmisiä. Jonkun on joka tapauksessa kannettava se vastuu. Jokaisen pitäisi kantaa se vastuu.

Tästä voit vilkaista, mitä herra Uusikylä juuri sanoi asiasta.