Aikuisuudesta

rantaelämää

Aikuisuus on yhtä kuin vastuun kantaminen. Lisävaatimuksena on kuitenkin se, että aikuisen ihmisen pitää osata erottaa vastuiden suorittaminen vastuun kantamisesta. On eri asia ruksia laatikoita jonkun toisen laatimasta listasta ja syyttää listan laatijaa huonosta listasta, jos joku menee pieleen, kuin joutua itse laatimaan se lista oman parhaan ymmärryksensä mukaan, ottaa elämään kuuluva riski siitä, ettei lista ole hyvä, mutta tehdä kuitenkin parhaansa sen läpi käymiseksi.

Kuvittelen, että ennen vanhaan aikuisuus tarkoitti suunnilleen samaa kuin vanhemmuus. Jos et ollut naimisissa ennen 26. ikävuottasi, sait oudoun leiman. Siihen maailman aikaa naimisissa oleminen sisälsi suojaamattomat yhdynnät, joista ueammin kuin ei sai alkunsa lapsia, joista oli huolehdittava. Ei ollut nettiä pullollaan ristiriitaista tietoa, josta poimia itselle sopivat palat, vaan oli arki, josta oli selvittävä. Joskus oli pakko olla tyhmä, ja auktoriteetti oli säilytettävä. Jos taidot eivät riittäneet perustelemaan sitä, miksi aikuisia kannattaa totella, niin oletus kuitenkin kaikilla oli, että niin on oltava, ja tähän pyrittiin sitten vaikka kyseenalaisin keinoin.

On tosi tyhmää joutua olemaan tyhmä. Minä tuolla töissä juuri tällä viikolla jouduin sanomaan ikäviä tosiasioita teineille. Tiesin, että siitä tulee paha mieli niille ja minullekin, mutta aikuisena, jolla vielä on tietty vastuu opiskelijoitaan kohtaan, minun oli pakko, koska muuten olisin vain ruksinut laatikoita. Olisin kohauttanut olkapäitäni ja todennut, että ei ole minun ongelmani. Silti, paha mieli meni ohi, ja siitä seuraa vielä hyvää, koska samalla vastattiin muutamaan ”miksi?”-kysymykseen.

Sitten luin opiskelijoiden kirjoitelmia. Aika moni kertoo, ettei halua tehdä töitä (siis kantaa vastuuta), koska odottaa itseltään täydellistä suoritusta, ja kun pelkää, ettei pääse siihen, on mielummin yrittämättä ollenkaan. Tästähän vasta paha mieli tuleekin. Ajatelkaa. Sisällä tuntuu, että haluaisin ja osaisin, mutta en uskalla.

Minusta tässä kuviossa on virhe. Mikä on, etteivät vanhemmat tässä turvallisessa maailmassa uskalla opettaa nuorisoaan luottamaan itseensa ja taitoihinsa? Samalla tunkevat ne alakulon alhoon. Jos ne jonain päivänä itse saavat lapsia, osaavatko ne olla niille vanhempia?

Pitkäkestoinen onnellisuus ei tule älypuhelimen näytön punaisiin pilkkuihin reagoinnista tai tiettyjen siirtojen suorittamisesta. Niitä, tarpeita, tulee aina lisää. Onnellisuus tulee siitä, että ihminen kokee elävänsä omaa elämäänsä. Sen pitää itse miettiä, mitä se haluaa, miksi se haluaa sitä, miten se siihen tavoitteeseensa voi päästä, tehdä se lista, ja sitten alkaa elää sen mukaan. Ongelmia tulee, koska ei meistä kukaan yksin täällä ole, mutta kaikista ongelmista on mahdollista selvitä jollain tavalla, kun niihin vähän pistää itseään peliin. Kun on tehnyt jotain vaikeaa, ja selviytynyt siitä, voi olla ylpeä itsestään. Sitten on onni.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Se on vaan vaihe: vauhtia ja tilanteita, osa 38

IMG_6480.JPG

Täytyy olla nopea:

kolme- ja puolivuotias on taas täysin kaikkivoipa ja maailman ykkösvaltias, ovat muut mitä mieltä tahansa. Nyt se leikkii hetken yläkerrassa. Käytän tilanteen hyväkseni.

Eilen illalla se odotti siskoaan nukkumaan, ja koska nukkumatilla ei ollut vielä uhkailtu, se kai ajatteli hetken olevan otollinen johonkin luovaan. Koska se voi. Tiedättekö: kenenkään muun suusta en voi pyrskähtelemättä kuulla ”koska mä voin”, koska muu ihminen ei vaan voi, noin usein, noin yllättävästi. Kun kuulohavainnot eivät lakanneet, marssin yläkertaan otsa kurtussa. Vastassa oli aurinkoisesti hymyilevä lapsi, jonka peiton alla ilmeisesti oli jotain. Se ei malttanut odottaa, että kiinnostuisin asiasta, vaan kertoi: ”äiti mulla on sulle – ullatus!” Sillä hetkellä, kun pieni käsi nosti peiton reunan ylös, huomasin myös vihreän tussin lattialla sängyn vieressä, enkä suoraan sanoen enää ehtunyt yllättyä, kun näin kauniilla koukeroilla koristellun aluslakanan. Hrmrhmr.

Mentiin uimahalliin. Kysyin, haluaako se itse pyytää tiskiltä sen alle neljävuotiaan ilmaisen rannakkeen. Ilman hetkenkään epäröintiä se oli valmis haasteeseen. Mennään tiskille. ”Mulle pitäis antaa semmonen lanneke.” ”Minkä ikänen sä olet?” ”Kolme.” ”No sitten sun ei tarvi maksaakaan. Tässä, ole hyvä.” ”Kiitos.” Se on yhtäkkiä niin reipas ja osaava.

Äsken jätin sen olohuoneeseen leikkimään yksinään. Kova oli pälätys, hymyilytti, koska minä en koskaan ole osannut leikkiä ääneen, eikä edellinenkään lapsi sitä muistaakseni ainakaan kovin pitkään harrastanut, mutta tällä nyt ei ole mitään estoja, ainakaan päikkärittömän päivän iltana. Menin kellariin ripustamaan pyykkejä. Hetken kuluttua joku pamahtaa. Se oli ovi. Se oli ulko-ovi. Höristän korviani, koska kellarin ilmanvaihtoputki on sellaisessa kohdassa, että talon päädystä kuuluu sisään niin puhe kuin askeleetkin. Kumpaakaan ei kuulu, joten välitöntä vaaraa ei ole. Laitan viimeisenkin pyyhkeen kuivumaan ja juoksen ulko-ovelle. Ei tarvitse lähteä Mummulaan asti tarkastamaan tilannetta, koska lapsi on siellä ulkoportailla ja huutaa iloisesti, että aikoo jäädä tämän sateenvarjon kanssa ulos leikkimään vähäksi aikaa. Kengät on jalassa, ulkovaatteita ei, joten käännytän sen takaisin. Selitän, että vaikka arvasin, missä se oli, en tiennyt, ja siksi olin niin huolissani, että melkein itku tuli. ”Noo, en mä enää mene ulos sanomatta sulle.”

Sitten se auttoi mua kantamaan puhtaat pyykit keittiön rappusille. ”Mä oon semmone työtyttö. Mä oon tosi vahva.”

”Ei talvi mua auttaa missään asiassa.”

En kirjoittanut tätä yhdellä istumalla. Ainakin neljä kertaa nousin ja kävin, eikä se ollut siellä yläkerrassa kuin kolme minuuttia. Nyt se katsoo tossa mun selkäni takana, että missä on se lila kirja, josta löytyy vaikka mitä jätski- ja kakkujuttuja, koska sen täytyy katsoa, minkä mansikkakakun se haluaa sen synttäreille.

Perhe Lasten tyyli Vanhemmuus