Aikuisuus on yhtä kuin vastuun kantaminen. Lisävaatimuksena on kuitenkin se, että aikuisen ihmisen pitää osata erottaa vastuiden suorittaminen vastuun kantamisesta. On eri asia ruksia laatikoita jonkun toisen laatimasta listasta ja syyttää listan laatijaa huonosta listasta, jos joku menee pieleen, kuin joutua itse laatimaan se lista oman parhaan ymmärryksensä mukaan, ottaa elämään kuuluva riski siitä, ettei lista ole hyvä, mutta tehdä kuitenkin parhaansa sen läpi käymiseksi.

Kuvittelen, että ennen vanhaan aikuisuus tarkoitti suunnilleen samaa kuin vanhemmuus. Jos et ollut naimisissa ennen 26. ikävuottasi, sait oudoun leiman. Siihen maailman aikaa naimisissa oleminen sisälsi suojaamattomat yhdynnät, joista ueammin kuin ei sai alkunsa lapsia, joista oli huolehdittava. Ei ollut nettiä pullollaan ristiriitaista tietoa, josta poimia itselle sopivat palat, vaan oli arki, josta oli selvittävä. Joskus oli pakko olla tyhmä, ja auktoriteetti oli säilytettävä. Jos taidot eivät riittäneet perustelemaan sitä, miksi aikuisia kannattaa totella, niin oletus kuitenkin kaikilla oli, että niin on oltava, ja tähän pyrittiin sitten vaikka kyseenalaisin keinoin.

On tosi tyhmää joutua olemaan tyhmä. Minä tuolla töissä juuri tällä viikolla jouduin sanomaan ikäviä tosiasioita teineille. Tiesin, että siitä tulee paha mieli niille ja minullekin, mutta aikuisena, jolla vielä on tietty vastuu opiskelijoitaan kohtaan, minun oli pakko, koska muuten olisin vain ruksinut laatikoita. Olisin kohauttanut olkapäitäni ja todennut, että ei ole minun ongelmani. Silti, paha mieli meni ohi, ja siitä seuraa vielä hyvää, koska samalla vastattiin muutamaan ”miksi?”-kysymykseen.

Sitten luin opiskelijoiden kirjoitelmia. Aika moni kertoo, ettei halua tehdä töitä (siis kantaa vastuuta), koska odottaa itseltään täydellistä suoritusta, ja kun pelkää, ettei pääse siihen, on mielummin yrittämättä ollenkaan. Tästähän vasta paha mieli tuleekin. Ajatelkaa. Sisällä tuntuu, että haluaisin ja osaisin, mutta en uskalla.

Minusta tässä kuviossa on virhe. Mikä on, etteivät vanhemmat tässä turvallisessa maailmassa uskalla opettaa nuorisoaan luottamaan itseensa ja taitoihinsa? Samalla tunkevat ne alakulon alhoon. Jos ne jonain päivänä itse saavat lapsia, osaavatko ne olla niille vanhempia?

Pitkäkestoinen onnellisuus ei tule älypuhelimen näytön punaisiin pilkkuihin reagoinnista tai tiettyjen siirtojen suorittamisesta. Niitä, tarpeita, tulee aina lisää. Onnellisuus tulee siitä, että ihminen kokee elävänsä omaa elämäänsä. Sen pitää itse miettiä, mitä se haluaa, miksi se haluaa sitä, miten se siihen tavoitteeseensa voi päästä, tehdä se lista, ja sitten alkaa elää sen mukaan. Ongelmia tulee, koska ei meistä kukaan yksin täällä ole, mutta kaikista ongelmista on mahdollista selvitä jollain tavalla, kun niihin vähän pistää itseään peliin. Kun on tehnyt jotain vaikeaa, ja selviytynyt siitä, voi olla ylpeä itsestään. Sitten on onni.