1. Vältä tahatonta tyhjäkäyntiä

Tämä pätee elämään muutenkin. Nyt kuitenkin siltä kantilta, että ollaan tietyssä paikassa rajallinen aika.

Kun vaihtoehtoja on tosi tai lamauttavan tai pelottavan paljon, ota esiin a) kartta tai b) hakukone. Todennäköisesti molemmat. A) kartasta etsitään ensin lähtöpiste ja sitten vilkuillaan, onko ympäristössä jotain mielenkiintoisen näköistä. Tämä on helpompaa satelliittikuvan kanssa, mutta muista, etteivät sellaisessakaan näy korkeuserot! Jos tykkäät niistä tai haluat välttää niitä, tunnistat ne kartasta yleensä niin, että kadut alkavat mutkitella oudosti. Kun digitaalista karttapalvelua tsuumaa lähemmäs, mielenkiintoiselle kohteelle löytyy yleensä tunniste, jota voi klikata saadakseen lisätietoa. Ellei sitten halua pitää itseään jännityksessä. B) hakukoneeseen kirjoitetaan vaikka top 10 + kaupungin tai kaupunginosan nimi, ja sitten verrataan omia mielenkiinnonkohteita muiden vinkkeihin.

Kun jotain mielenkiintoista on löydetty, sovitaan itsen kanssa, että sinne menen tänä iltana / huomenna ja mielellään ihan kellonajan tarkkuudella. Tämä helpottaa liikkeellelähtöä, kun ei tule juotua vielä yhtä kupillista kahvia tai katsotuksi vielä yhtä videota tms. kun on lähdön aika. Voi jäädä lähtemättä ja paikat näkemättä.

2. Kulkemisen suunnittelu

Itse tein mm. niin, että päätin tutustua yhteen -malmiin kerrallaan. Valitsin kaupunginosasta yhden metroaseman ja etsin sen a) kartasta, jonka jälkeen suunnittelin kävelyreitin, jonka varrella oli (todennäköisesti) mahdollisimman paljon mielenkiintoista. Tukholmassa – tai esimerkiksi Pariisissa, mutta ei Lontoossa – on aika luonnollista edetä reunalta keskustaan päin.

C) joukkoliikennereittioppaasta sl.se on helppo selvittää, miten paikkoihin pääsee julkisilla. Muistutan kuitenkin, että reittioppaat on suunniteltu nimenomaan erilaisten julkisten kulkuvälineiden käyttämisen suunnitteluun, ja että joskus on paljon näppärämpää käyttää a) karttaa ja d) maalaisjärkeä ja todeta, että tuostahan voisi kävellä 500 metriä muutamassa minuutissa, kuin luottaa c) reittioppaaseen, joka mahdollisuuden tullen antaa ohjeeksi mennä bussilla metroasemalle, ajaa kaksi pysäkkiä, vaihtaa toiseen linjaan, hypätä bussiin ja kävellä 25 metriä, jotta pääset siihen samaan paikkaan. Hirveässä myrskyssä ehkä ihan ok vaihtoehto.

3. Huolehdi bussikortistasi

Jos täti lentokentällä minulle tämän kertoikin, se meni humisten yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Muistan vain kuulleeni, että pidä kuitti tallessa, että jos SL-kortti ei toimi, niin kaikki hoituu. Mitään ei sanonut siitä, että kortti kannattaa ehdottomasti rekisteröidä, jotta olisin oikeutettu förlustgarantihin, siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että toistaisin vanhaa virhettäni, ja laittaisin jotain tällä tavalla arvokasta farkkujen oikeaan etutaskuun kulkiessani lapsen kanssa eli ollessani vähän automaattiohjauksella muiden asioiden suhteen. No. Nyt sai joku onnellinen kerjäläistäti reilun viikon helpon pääsyn metroon paperimukiaan kilisyttelemään.

Normaalisti lippu kulkee kotioloissakin aina samassa takintaskussa. Sieltä sen löytää. Reissussa ei kannata ottaa käyttöön mitään uusia tapoja. Tämän luulisi d) maalaisjärjen ihmiselle kertovan.

4. Palvelukulttuuri

Suomalaiset punnitsevat hedelmänsä itse. Täällä ruokakauppoihin on vasta tulossa vaa’at, joilla asiakas tulostaa oman hintalappunsa. ”Väga själv så går det snabbare vid kassan!”kehottaa kyltti vain siinä tapauksessa, että aktiivista toimintaa odotetaan. Muussa tapauksessa: toimi kuin saksalaisessa halpakaupassa. Ruotsalainen ruokakauppa on muuten joka tapauksessa halvempi kuin suomalainen ruokakauppa.

Ruotsalaiset ovat tottuneet siihen, että kysyvälle vastataan ja heikommasta pidetään periaatteessa huolta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Tukholmassa turistin on käsittääkseni keskimääräistä suurkaupunkia turvallisempaa kysyä neuvoja muuttumatta oitis taskuvarasmagneetiksi. Tarkkana kannattaa silti olla, ja d) maalaisjärkeä käyttää.

5. Harjoita tahallista tyhjäkäyntiä

Tämä pätee elämään muutenkin. Nyt kuitenkin siltä kantilta, että ollaan tietyssä paikassa rajallinen aika.

Älä lähde suorittamaan, vaikka oletkin sopinut keskenäsi toimintasuunnitelman ja pidät siitä kiinni. Suunnitelman tarkoitus on vain saada sinut liikkeelle. Sen jälkeen pidä silmät ja korvat ja nenä auki (suu kannattaa pitää kiinni, paitsi puhuessa ja syödessä). Olet reissussa siksi, että kohtaisit jotain ennenkokematonta. Se ei onnistu, jos paahdat tukka putkella paikasta toiseen tehtävälistaa ruksien! Kulkeminen itsessään on kokemista. Ota valokuvia, jos siltä tuntuu, mutta katsele paikkoja myös muuten kuin kameran läpi. Tiedät itsekin, etteivät kuvat toista todellisuutta aidosti, joten jos et koe sitä juttua juuri siinä, et pysty kokemaan sitä jälkikäteenkään kuvan kautta.

Kokemusten kerääminen vie paljon energiaa. Vieraassa ympäristössä se on vielä väsyttävämpää. Sovi keskenäsi, että välillä ihan vaan istutaan ja mietitään, että mitä on tullut koettua.

Kello soi aikaisemmin kuin ikinä. Joku jännitys salpaa tunteet, lähden ihan coolina ulos. Missaan metron minuutilla! Ja koska on pyhäaamu, junien välissä on vartti. Kuin joku olisi potkaissut palleaan. En ehdi terminaaliin asti! Ei auta. Odotan seuraavaa, vaihto käy onneksi sujuvasti. Kun nousen kadulle, Mies on juuri laittanut viestin: ovat ulkona laivasta. Lähden kävelemään vastaan.

Nouseva aurinko häikäisee silmiä niin, että pelkään, etten huomaa niitä. Turha pelko: heilutan kaukaa ja lapsi vastaa. Hetken päästä pienempi lähtee juoksemaan kohti kuin elokuvassa, auringon valo pipon alta liehuvissa hiuksissaan, ja minä myös, ja isompi myös, ja isä myös. Iiiiiiso ryhmähalaus. Jälleennäkemishöpinät melkein kolmen viikon erossaolon jälkeen lähtevät viisivuotiaan kohdalta tasan siitä, mistä voi olettaakin: mitä tapahtui eilen päiväkodissa. Voi syrän!

Kävellään yhdessä takaisin siihen kadunkulmaan mistä lähdin kävelemään ja mennään aamiaiselle. Nyt vasta pussataan oikein kunnolla kun on laukut pois käsistä, ja halataan, ja ihmetellään. Sitten haetaan ruokaa ja onnistutaan ärsyyntymään päällepuhumisesta ja kärsimättömyydestä ja ärsyyntymisestä ihan normaalisti. Hyvä. Kaikki kunnossa.

Kolmen kaupunkipäivän aikana ehtii ainakin seuraavaa:

• ajaa haitaribussilla, jonka penkit ovat kivammin päin
• käydä Junibackenissa, jonka satujuna on kaikkien mielestä aina vaan henkeäsalpaavan hieno
• ajaa raitiovaunulla
• syödä jäätelöä kaksi kertaa päivässä
• käydä Skansenilla, vaikka lähtökohtaisesti koko paikan idea on esiteinin mielestä idioottimainen ja turha, mutta lopulta kuitenkin saa myönnytyksen, ja sitä paitsi nähtiin vihdoinkin oikea susi
• bongailla metrojunien nimiä ja harmistua siitä, miten epäreilua on, että äidin ja isosiskon nimiset junat näkyivät ja vieläpä samalla asemalla, mutta pikkusiskon ja iskän nimisiä ei
• käydä ruokakaupassa ostamassa Hönö-leipää
• palauttaa pulloja ruokakauppaan, väistää ristiriitaisin tuntein kerjäläistätiä, joka olisi halunnut panttikuitin ja pitää 10-kruunuinen itse, jotta sen voi antaa (pissa-)hätää kärsivälle pikkusiskolle vessamaksuksi
• laskea kuninkaan höpsähtäneen kanan Livrustkammareniin munimat kultamunat
• kuljeskella Gamla Stanissa
• kuljeskella Norrmalmilla
• nähdä ne kirsikankukat, joista äiti on niin tohkeissaan ja todeta, että no onhan ne hienot
• käydä Medeltidsmuseetissä
• ostaa yhteiseksi matkamuistoksi kuumailmapallo NK:n yläkerrasta
• hukata bussilipun, koska on niin lämmin, ettei ole takkia, jossa on se tasku, johon lippu laitetaan, vaan työnnetään se farkuntaskuun, josta on ennenkin reissussa hukattu bussilippuja
• kuljeskella Sundbybergissä ja nähdä äidin tilapäiskoti, jossa perheen näkeminen saa äidin tuntemaan jotain, mikä on melkein häpeää mutta ei ehkä kuitenkaan, vaan tunnustus itselle ja muille siitä, että ei tämä mitään luksusta ole, ei
• leikkiä vain yhdessä leikkipuistossa, vaikka äiti lupasi ainakin kolme, ja jättää riimukivi luonnollisessa tilassaan kokematta, koska kaikkeen ei vaan voi riittää energiaa
• käydä Abba-museossa ja löytää yhteensä kaksi munajahtimunaa, joita vastaan molemmat tytöt saivat omat palkintokassinsa – vilken tur!
• tajuta, ettei aikuisilla ole kahdenkeskistä aikaa 5- ja 10-vuotiaiden kanssa yhdessä hotellihuoneessa asuessa

Sunnuntai-iltapäivänä väisteltiin edessä olevaa totuutta, mutta laskettiin silti, paljonko aikaa on laivan lähtöön. Ei oikein voinut nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä, kun tunteet piti salvata. Taas. Ettei tulisi yhtään vaikeampaa. Terminaalissa ei ole hyvästijättöaulaa, vaan sisäänheittokäytävä, jonka ainoa rauhallinen nurkka ennen check-iniä on vessojen ovien edessä. Siinä tönötetään muina ihmisinä, kunnes on pakko. Pienimmältä pääsee itku ja minulta, mutta en ratkea kokonaan, koska en halua lapsen kuvittelevan, että tämä olisi ylitsepääsemätöntä.

Kävelen hammasta purren ulos. Kävelen Fotografiskan ohi. Kävelen Slussenin vesijohtoremonttityömaan ohi. Ajattelen hetken, että kävelen koko matkan kotiin, ei ole edes kymmentä kilometriä ja ihan sama kuinka pitkä matka on, millään ei ole väliä ja ihan sama vaikka tulisin ryöstetyksi ja tapetuksi matkalla koska. Kerään itseni. Olen keski-ikäinen täti enkä mikään teini. Totta kai on raastava ikävä, mutta viikon päästä nähdään taas.

Kävelen Gamla Staniin ja menen metroon. Pidättelen itkua. Kaikki muut ovat yhdessä jonkun kanssa tai ainakin matkalla kotiin jonkun luo. Minä en. Kun nousen ylös, on jo kylmä ja vähän paleltaakin. Se sopii kurjaan tilanteeseen. Kun pääsen perille, ratkean kokonaan.

Onneksi seuraavana aamuna on jo parempi olo, ja öitäkin taas yksi vähemmän.