Hei, hei te kaikki työläiset!
Tunnetteko sellaisen ilmiön, että kun teet työsi hyvin ja tehokkaasti, saat palkkioksi lisää töitä? Tai kun selviät oikein vaikeista haasteista, saat palkkioksi hoitaa lisää hankalia tapauksia? Tai kun oikein revit tulosta selkänahastasi, saat palkkioksi säästää vielä lisää?
Minulle sanottiin, silloin, kun olin aivan puhki työtaakkani alla, että halvemmaksi tulee, että minä teen ylitöitä, kuin että työnantaja palkkaisi jonkun tekemään osan mun töistäni. Mitäs siinä pyristelemään. Minähän en ketään pääse palkkaamaan, mutta palkkaa tarvitsen kyllä. Henkilökohtainen valintani oli joko opetella tekemään ne liiat työt fiksummin ja tehokkaammin ja sitä kautta säilyttää jonkunlainen motivaatio, tai sitten heittää hanskat tiskiin, lekkeriksi ja ilmoille sellainen ajatus, että käyn täällä vain töissä.
Jälkimmäinen vaihtoehto on todella kamala, kun ajattelee, että työssä käytettävä materiaali on Suomen nuoriso. Mielummin sitten uhrasin oman mielenterveyteni ja perhe-elämäni.
Sairausloman jälkeen sain perhe-elämäni sillä tavalla ja niinkin intiimisti järjestykseen, että saimme perheenlisäystä, jossa yhteydessä pyhästi vannoin, että nyt en anna työn enää sanella minun elämäni laatua. Tärkeintä on minä ja me. Kukaan ei voi panostaa minuun ja meihin niin tehokkaasti ja tuottavasti kuin minä. Minun panokseni ja sen tuotos töissä ei millään laskukaavalla ylitä sitä voittoa, jonka yhteiskunta saa sillä, että minä pysyn järjeíssäni ja pystyn toimimaan tasapainoisena vanhempana omille lapsilleni, ja suhteellisen mukavana puolisona aviomiehelleni.
Hallituksen jännien koulutusleikkauspäätösten tuloksena meistä meidän talon yhteisten tutkinnon osien opettajista on jo saatu poistettua puolet siitä, mitä meitä vielä kymmenen vuotta sitten oli. Minulla ei enää ole niitä lukujärjestykseen kirjattuja ylitöitä, koska lähiopetustunteja on vähennetty railakkaasti ja eri alojen ryhmiä on yhdistelty, eli opetusvelvollisuustyöajan näkökulmasta säästöä on työnantajalle tullut roimasti. Jotta oma työni olisi tuntunut jotenkin järjelliseltä, olen tehnyt opetustyön ohessa järjettömän suuren kehitystyön, jonka avulla olen saanut työni rullaamaan ihan ookoosti, vaikkakin työmäärä on edelleen aikamoinen, koska opetettavien opiskelijoiden määrä on kasvanut vuosi vuodelta, ja heidän opintojensa henkilökohtaistaminen on nyt sääntö eikä poikkeus. Kiitos tämän uudistuksen saan kollegoilta kakkaa niskaan, koska oma työni luistaa nyt nopeammin kuin heidän, eli selvästikin lintsaan tai ainakin uhkaan heidän työtapansa legitimiteettiä. Onneksi sentään suurin osa ajasta on nykyään ihan mukavaa, koska oma duuni on hallussa ja muutkin alkavat päästä kelkkaan mukaan.
Huomenna on kokous. Esityslistalla on ajatus, että nämä tyhjänpäiväiset yto-aineet, joita opiskelevat vain kaikki ammatilliset opiskelijat, ja jotka muutenkin voisi varmaan kaikki etänä opettaa, kun materiaalitkin jo sähköisinä löytyvät, eivät tarvitsisi omia luokkatiloja. Säästetään sitten siinäkin, kun laitetaan yto-opet etsimään vapaata luokkaa vähintään kolme kertaa päivässä, ja kun se löytyy, pitäisi sitten opiskelijatkin saada oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, saada esityslaitteistot pelittämään ja vähäisistä lähiopetustunneista kaikki ilo sataprosenttisesti irti. Ja tarjota erilaisista oppimisvaikeuksista kärsiville sekä erityisen lahjakkaille jokaiselle juuri hänelle sopivaa, omaan ammattiin valmentavaa kielenopetusta ja aitoa kanssaihmisyyttä.
Arvatkaapa, kuinka korkealle tunnen tekemääni työtä arvostettavan työnantajan taholta?
T. Ylempi korkeakoulututkinto, aineenopettajan pätevyys sekä lukiossa että ammatillisessa oppilaitoksessa, erityispedagogiikan perusopinnot, kaikkine ikälisineen bruttopalkka alle 3500€/kk (ai niin, mutta en voi valittaa mistään, koska kesälomat ja lyhyet työpäivät – eihän siinä lukujärjestyksessä ole kuin muutama hassu tunti)
