Kuvassa Kerttu oli juuri huomannut, että sillä on kakkahätä, joten se vaihtoi suuntaa, ja tuli kysymään, että ”onks tääl äiti vessaa?”, johon lähdimme tietysti aika vauhdilla, ennen kun sain Veeralle huidottua asian. Mutta niin on meillä fiksu tytär, että huomattuaan minun ja pikkusiskon hävinneen kuin, no, antaa olla, tajusi kyseessä olevan poikkeus- eli hätätilan, joka pikkusiskon kyseessä ollessa suurella todennäköisyydellä liittyy vessahommiin, joten seurasi oletettuja jälkiämme, eikä itse hätääntynyt.

Jos olisimme aina liikkuneet joka paikassa kahden aikuisen voimin, ei näitä soveltavan ajattelun pähkinöitä tulisi eteen yhtä usein. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja kaikesta selvitään – vaikka siitä, kun ulkomailla reissussa ollessa automaatti vie ainoan luottokortin. Jos taas en olisi ottanut yhden aikuisen voimin sitä riskiä, että eteen tulisi jotain yllättävää, emme olisi koskaan voineet poistua kotoa. Kuten nuorempi tyttäreni toteaisi: ”ei ole vaihtoehtoja”.

Samalla hetkellä, kun Mies torstaina avasi oven lähteäkseen kauden viimeistelevään turnaukseen naapurimaahan, huomattiin, että netti lagasi. Sopimus oli päässyt päättymään. Mies on aina hoitanut nämä asiat, joten en tiennyt, minkälainen tai kuinka nopea liittymä meillä on. Sen tiedän, että pitkä viikonloppu ilman wifiä tuottaisi jonkun verran harmitusta, joten parempi olisi hoitaa homma itse pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. Niin tein.

Kun Mies on poissa, talossa on vain yksi määräävässä asemassa toimiva aikuinen, eikä neuvottelutilanteita tarvitse päästää syntymään, ellen itse niin halua. Ei harmita, jos molemmat eivät ole valmiita toimimaan saman päämäärän eteen juuri samalla sekunnilla. On suoraviivaisempaa, kun kaikki langat ovat omissa käsissäni.

Minna Canthin hengessä muistutan, että Suomessa on tietyistä epäkohdista huolimatta nainen ollut arjessa tasaveroisessa asemassa miehen kanssa: työtä on tehty kimpassa yhteisen talouden eteen, ja molemmat ovat periaatteessa olleet yhtä kykeneviä, vaikka yhteiskunnallinen status oli silloin ja on edelleen huomattavasti tai jonkin verran eri. 

Kaiken etäsuhteilun ja varsinkin urheiluperäisen väliaikaisen etävanhemmuuden tuloksena olen siinä uskossa ja käytännön kautta tietämyksessä, että minun pitää pärjätä ilman Miestäkin – kaapelimodeemin asennus ei ole yhteydessä jalkovälistä löytyvään tavaraan. (Tästäkin puhuttiin lounaspöydässä!) Tämä asetelma on kuitenkin parisuhteessa epäkiitollinen. Jos kumpikin pärjää periaatteessa omillaan, niin on helppo alkaa kyseenalaistaa toisen tarpeellisuutta itselle. Tavallisessa elämässäkin on helpompi osoittaa kiitollisuuttaan ja arvostustaan tekemällä itse toisen hyväksi tai toisen tekemisistä itsen hyväksi kuin kirjoittaa sonetteja.

Kunhan nyt tämä reissu on ohi, lupaan heittäytyä avuttomammaksi koko kuluneen talven edestä. Aloitin jo: en jumankekka raahaa sohvaa yksin paikaltaan saadakseni modeemin johdot piiloon. Vaikka mä voin, mä en halua.

Mutta mutta. En minä itselleni talonmiestä tai kotiapulaista alun perinkään hakenut, enkä sellaisena itseäni tarjonnut. Ensin tuli se järjetön rakkaus. Rakkaus taas toi mukanaan kaikenlaista arkista ja suurempaa huolta ja hoidettavaa, joka taas on hionut meistä hyvän työparin (silloin kun satutaan olemaan samaan aikaan samassa paikassa). Kuten aikaisemminkin, eniten minä kaipaan kotiin sitä Miestä, joka on minun puoliskoni, joka useimmiten ymmärtää  minua ja tuntee minussa kaiken, jolle ei tarvitsisi selitellä mitään ja joka silti kestää ne minun ainaiset selitykseni. Ihan vain puoliskon pelkkä läsnäolo on jo sellaisenaan äärimmäisen arvokasta, paitsi synnytyksessä, myös elämässä. Oikea-aikainen selän hieronta on aina plussaa.

Vielä haluan muistuttaa, että tasa-arvo ja rakkaus eivät sittenkään sulje toisiaan pois, päinvastoin. Rakkaudesta toiseen ihmiseen tasa-arvo ja tasavertaiset mahdollisuudet toteuttaa itseään tulevat merkitykselliseksi. Rakkaus antaa toiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään siinä, mistä se nauttii.