Olen nyt ihan sairaan ärsyyntynyt itseeni välillä.

Työstän huijarisyndrooma-ajatuksia ja ammatillisen koulutuksen – ja koulutuksen yleensä! – suuntaa tässä hetkessä, jossa numeroilla on ihan luvallista perustella ihmisyyden ja inhimillisyyden ohittaminen. Ja lähestyviä kunnallisvaaleja ja esittämisen määrää. Aikuiset taantuvat teineiksi ja pohtivat, miten vaikuttaisivat uskottavilta, eikä kukaan tunnu muistavan, että kovaa ääntä tärkeämpää olisi ymmärrys niistä asioista, joita aikoo hoitaa.

Siis kun politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ja ne yhteiset asiat liittyy ihmisten elämään, ja ihminen kyllä pärjää ilman byrokratiaa ja numeroita, mutta numeroita ja byrokratiaa ei olisi ilman ihmisiä… Että mikäs tässä nyt sitten oikeasti tärkeää?! Voisivatko kaikki tärkeilijät lopettaa oikean näköisten liikkeiden suorittamisen ja tehdä oikeasti vaikuttavia asioita?! Kenellä vaikutusvaltaisella on ekana pokkaa huomauttaa, että yhteiskunta on ihmisiä ja perheitä varten, eikä siksi, että saadaan budjetti täsmäämään?!

Niin ärsyttää, että jaksan ärsyyntyä. Se, mikä on tärkeää, on mulla tässä. Niillä ei vieläkään ole päivävaatteet päällä, yksi pyörii tuolissa ja sanoo joka kierroksella ”haii-jjah!”, ja tuo Mies tuossa on tuossa. Ja mulla on puhelin kädessä… Mutta että eikö munkin nyt vaan kannattaisi itse tehdä kaikkeni sen eteen, että nämä lähimmät pysyisivät onnellisina ja pienet kasvaisivat hyviksi isoiksi ihmisiksi? Ei millään muulla ole väliä.

Ei edes sillä, ettei ihan kaikki sitä ymmärrä.

Olen oma henkilökohtainen Jeesukseni, kaikella kunnioituksella.