Ennenkin olen kertonut, että äidilläni on vihreä peukalo, joka ei ole periytynyt. Sen sijaan olen alkanut uumoilla, tässä kypsähkössä iässä, että kiinnostus sisustus- ja vaatetustrendeihin sekä täydellinen piittaamattomuus niistä, elleivät ne satu olemaan jotain sellaista, mistä muutenkin pitäisimme kovasti tai mikä on todettu useaan kertaan klassiseksi valinnaksi, on vahvasti perinnöllistä.

Muistan lapsuudesta jonkun sellaisen huonekasvikirjan, jossa oli kaksi mielettömän upeaa kuvaa. Toisessa oli syvä ikkunapenkki, jolle oli aseteltu muhkea istuintyyny ja varmaan kahvikuppikin, ja se unelmointinurkka oli ympäröity suurilla viherkasveilla, joiden siimeksestä pystyi sitten tirkistelemään todellisuutta sisällä ja ulkona. Toisessa kuvassa oli samoin viherkasviviidakko, rottinkikalusteita ja peili tai jotain muuta kiiltävää; vähän niinkuin kaikki joulukuuseen liittyvät elementit mutta sesongittomassa tilassa.

Käytiin Mummolassa, selasin Avotakkaa ja nostin katseeni. ”Uudessa” Kodissa on ollut viherkasvien paikat katsottuna alusta asti, kohta jo kaksi (!) vuotta, mutta en oikein osaa mennä kauppaan ostamaan kasveja, kun en tiedä, viihtyykö ne sitten, ja tuntuisi hurjalta pistää paljon rahaa semmoiseen kokeiluun. Sisustuslehti on taas vissiin keskittynyt Asikaisen touhuihin niin, ettei ole ehtinyt kuvaamaan lapsuudenkotiini, josta selvästi olisi kuitenkin voinut ne greenery-trendisivut napsia. Minä sitten ovelasti aloitan äidin kanssa keskustelun siitä, mahtaisiko joku kasvi viihtyä meidän yläkerrassa, johon ei suoraa valoa juurikaan tule – vaikkei kyllä alakertaankaan, ja äitihän siitä sitten esittelemään niitä, jotka viihtyisivät, ja ovat sitä paitsi vielä hänellä vähän niinkuin ylimääräisiä.

Tuntee tyttärensä sen verran hyvin, että pisti ne joulupallotkin mukaan pakettiin.