Äiti&tytär: miten stressi laukeaa
Aina on yhtä typerryttävää huomata, miten tiukasti omat ajatukset seuraavat tiettyä – väärää! – latua, vain, koska olen muka niin aikuinen ja ymmärrän näistä asioista.
Perheenjäsenillä on ollut alkuvuodesta pohdittavaa: pienimmän rakkain päiväkotitäti on jäänyt perhevapaalle, kolmanneksi pienimmällä on edessä nuoren elämänsä suurimman päätöksen tekeminen, hänestä seuraavalla on ollut urheilullinen näytön paikka ja muutenkin jatkuvaa panostusta monella saralla, ja minulla ja Miehellä on molemmilla samaan aikaan vähän erityyppinen työn ja harrastusten yhteensovittamisen tarve.
Ainoa meistä, jonka elämä näyttäisi kulkevan tasaista rataa, on tokaluokkalainen, joka käyttäytyi muutaman viikon kuin yläkoululainen hormonimyrskyssä.
Jaa-a, pohtii kasvatusalalla työskentelevä äiti, ja menee sanomaan lapselle ääneen, että ihan hävettää, kun oma lapsi tiuskii noin ja osoittaa mieltään, ei mikään kelpaa ja pieninkin vastoinkäyminen saa aikaan yllättävän aikuismaisesti naamioidun itkupotkuraivarin.
Moderni nainen lähestyy tietysti tilannetta psykologiselta kannalta, temperamentin ja sosiaalistumisen analysoinnilla. Haastattelee jälkikasvua: ”Onko jotain tapahtunut? Onko kavereiden kanssa riitaa?” ja saa vastaukseksi: ”EI! Kyllä sullakin on joskus vaan huono päivä!” Seuraa kasvatuksellista aivopesua teemoista ”huonolle käytökselle ei ole hyvää perustetta” ja ”puhuminen helpottaa”. Kohde on teflonia. Moderni nainen tuskastuu, venyttää hermoaan, mutta ei kestä sitä, ettei osaa eikä pysty ratkaisemaan tilannetta. Kaikkea dramaattista on mahdollista epäillä. Kyllä täytyisi äidin saada lapsi ruotuun. Ja sen lähiympäristö. Apua. Olen huono ihminen. Kelvoton kasvattaja. Pahaäiti on kykenemätön manipuloimaan lastaan!
Sitten yhtenä päivänä lapsi kertoo innoissaan, että istumajärjestystä on vaihdettu! Keskustelua jatketaan myöhemmin paremmassa rauhassa, ja selviää, että koulupäivät ovat olleet tosi rankkoja, koska kemiat vieruskaverin kanssa eivät ole kohdanneet, mutta nyt on eri paikka ja eri meininki. Kiittelin, kun sain tämän kuulla, on helpompi ymmärtää.
Pikku hiljaa iloinen lapsi palasi, ensin hetkiksi kerrallaan, ja nyt ollaan jo siinä pisteessä, että se velmuilee sydämellisesti suurimman osan ajasta. Ihanaa! Sitä saa taas halata ja se saattaa kaivautua kainaloon ihan itse. Se on kovin tyytyväisen oloinen. Minä tulen onnelliseksi kun vain katson sitä.
Ja tiedättekö mitä. Mikään tästä kaikesta ei oikeasti liittynyt minuun mitenkään. Olisin tietysti voinut alkaa säätää opettajan varpaille hyppien, samalla vähän lisää stressiä kaikille aiheuttaen. Onneksi luotettava ammattilainen hoiti oman tonttinsa. Minun tarvitsi vain antaa lapselle tilaa ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät.
Sitähän minäkin oikeastaan stressatessani toivon.
