Tämä on oma korteni siihen parisuhdekeskusteluun, jota kuulemma nyt käydään.

Yksi niistä piirteistä, joita Miehessäni rakastan, on hänen impulsiivisuutensa. Se tasapainottaa täydellisesti minun taipumustani suunnitella ja haaveilla ja vertailla ja miettiä sekä toisaalta velvollisuudentuntoisuuttani. Jos meitä olisi kaksi samanlaista, meillä ei koskaan ehkä tapahtuisi mitään, tai sitten tapahtuisi vain suunnitellusti ja vain niitä asioita, joita kuuluu tapahtua. Kumpikin tilanne tuntuisi minusta pidemmän päälle pahalta. Mieheni saa minussa helposti esiin sen luovuuden ja lapsenomaisen innostumisen, joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi ja aidoksi.

Impulsiivisuus on tietysti myös todella rasittava piirre ihmisessä. Vaikka Miehellä näyttäisi olevan vapaa päivä, minun ei kannata kuvitella, että voisin suunnitella siihen jotain menoa meille kaikille, ehei. Jos sillä ei ole semmoinen fiilis, se ei osallistu. Ja jos sillä on idea, joka on toteutettava, se on toteutettava heti, ja siihen osallistuu juuri niin monta henkilöä, kuin siihen täytyy osallistua.

Miten tästä sitten voi selvitä?

Minä saan olla omanlaiseni ja Mies saa olla omanlaisensa. Se on perusihmisoikeus. Kun on kyse luonteenpiirteistä, mikään piirre ei ole oikea tai väärä, mutta niiden särmät kyllä hioutuvat ajan kanssa. Jos vaatisin Miestä olemaan toisenlainen kuin on – tässä yhteydessä siis ottamaan muut aina ensin huomioon ja toimimaan ennakoitavasti – tappaisin sen jännitteen, joka virittää meidät toisillemme. Rakkaus kuihtuisi. Ei ihminen ole onnellinen, jos sen täytyy esittää muuta kuin se on, ja jos se ei tunne tulevansa rakastetuksi omana itsenään, ei vastarakkauttakaan riitä.

Nyt se on jääpalloa katsomassa muilla mailla ja minä olen kotona kolmen sisaruksen kanssa. Ai että on ihanaa, kun olen saanut ihan oman pääni mukaan toteuttaa omia suunnitelmiani! Ei ole tarvinnut kysyä toiselta, mitä se on ajatellut tekevänsä, eikä kukaan ole irvinyt minulle siitä, että täysin unohdin laittaa iltaruokaa ja sen sijaan syötiin Putousta katsoessa vain popparia ja karkkia, vaikka olin kyllä kovasti suunnitellut muuta. Hetkittäin sitä huomaa ajattelevansa, että onpas helppoa, kun minä yksin itsevaltiaasti saan päättää ja määrätä asioista.

Onneksi Mies tulee pian kotiin. Vaikka toisen ihmisen huomioon ottaminen onkin rankkaa ja vähemmän suoraviivaista kuin pelkästään minun tahtoni mukaan eteneminen, käytännössä on ihanaa, että arjen vetovastuita voi vaihdella sen mukaan, kumpaa kiinnostaa tai huvittaa enemmän. Ja jos ei huvita, niin senkin vastuun voi jakaa. Ja jos toinen huomaa toisen toimivan ihan hölmösti, se toinen muistaa muistuttaa, rakkaudella ja hyväksyvästi, että hei, pitäiskö laittaa ruokaa. Ja sitten tietää, ettei tarvitse olla täydellinen, vaan ihan vaan tällaisenakin kelpaan, kun toinen sopivasti täydentää. Se on suuri onni.

Mää rakasta sua.