Esikoiseni on vauvasta asti ollut hyvin kiinnostunut kaikesta ympäröivästä. Kahdeksan viikon ikäisenä se kerran valvoi kahdeksan tuntia putkeen, kun meillä oli vieraita. Kuvittelin, että lapsi pistää itse vastaanottimet kiinni, kun sitä väsyttää, mutta tämän yksilön kanssa se kuvitelma ei ole vielä koskaan käynyt toteen.

Sitäkin olen miettinyt, että muna vai kana, kun vireystila on ollut tuollainen ja temperamentti aika reaktiivinen. Että johtivatko varhaislapsuuden jatkuvat aikaiset aamuheräämiset ja pitkät hoitopäivät mahdollisesti krooniseen väsymystilaan ja sitä kautta vahvistivat tulisuutta? Vai oliko kuitenkin niin päin, että herkästi innostuva ja tunteva lapsi sittenkin hyötyi virikkeistä, eikä olisi nukkunut siltikään, vaikka olisin sen kanssa muhinut kotirutiineissa ensimmäiset vuodet?

Oli miten oli, minun mielestäni on ihanaa, että tyttäreni on utelias ja älykäs ja voin luottaa sen selviävän niistä tilanteista, joihin kahdeksanvuotiaan voi olettaa elämässään joutuvan. Koulunkäynnin suhteen ei ole minkäänlaisia ongelmia (paitsi että äidillä tietysti on, kun se täytyy miettiä, että kuvitteleeko se vaan, ettei ole), tietenkään, koska lapsi lukee ja laskee mielellään, ja, kuten sanottu, on hyvin kiinnostunut ihan kaikesta. Erityisesti koska Mummu asuu samalla tontilla, ei ollut kovin suurta huolta siitä, osaako tyttö lähteä ajoissa kouluun ja tulla sieltä kotiin. Ekasta viikosta asti se on halunnut kulkea  kilometrin mittaisen koulumatkan itse, vaikka välillä toki ympäristön paineet ovat vaikuttaneet, ja välillä on kiva mennä yhdessä ihan vaan siksi, että se on edes joskus mahdollista.

Mutta himputti sentään.

Tähän asti rajat ja toimintatavat ovat olleet molemmin puolin aika selvät. Vielä joku aika sitten koulupäivän jälkeen Veera meni Mummulaan hengailemaan, ja tuli kotiin vasta neljältä, kun muutkin tulivat. Oli aikuisten valvovan silmän alla, koska koki kaipaavansa sellaista. Aina se on ollut kova selittämään omia tekemisiään ja arvioimaan muiden vaikuttimia. Nyt se on alkanut järkeilemään ja suunnittelemaan tekemisiään jo vähän turhan itsenäisesti ikäänsä, kykyihinsä ja myönnettyihin vapauksiinsa nähden.

Tällä viikolla on jääty kiinni valehtelusta (oli syöty karkkia salaa, jätetty paperit sohvalle, ja ennen kuin oltiin tietoisia ttodistusaineiston löytymisestä väitettiin aivan pokkana ja hyvin uskottavasti, ettei oltu syöty mitään) ja tuhannennen kerran Mummun uhmaamisesta (Mummu oli aamulla huomauttanut ulkohousujen puuttumisesta, tyttö oli kohauttanut olkapäitään ja näpäyttänyt jotain, eikä Mummu ollut ”jaksanut alkaa tappelemaan”, minkä tuntemuksen toki ymmärrän, mutta tiedän tässä yhteydessä täydellisen tehottomaksi ja jopa vertauskuvallisen koko perheen jalkojen alla olevan maton nykimiseksi), sekä säädetty kavereiden kanssa toisaalta oikein hienosti eiliset nuutipukkeilut mutta myöskin törmätty samalla omiin jaksamisen ja ymmärryksen rajoihin. Kyyneliä on vuodatettu ja äiti on ollut niin raivoissaan, että kaikki saisivat olla onnellisia siitä, että muukin kuin elämäm koulu on kasvattanut sitä kestämään alaikäisten irrationaalista käytöstä ja että siitä johtuen se pystyy naamioimaan äärimmäisen kotituksensa vintti ainoastaan tuskastuttavaan nalkutukseen.

Äitinsä tytär on myös todella jaksava jankuttaja. Isällä menee hermo tämänmallisen kommunikaation sekundääriseen observointiin. Äiti puuskahtelee kavereilleen toivovansa, että ensimmäisen kahdeksan vuoden yhteenotot olisivat pois siitä kiintiöstä, joka sisältää myös teini-iän. Jospa nämä tämänhetkiset väännöt oikeasta ja väärästä kasvattaisivat moraalisen taimen itua siinä määrin, ettei kuuden vuoden päästä olisi edessä uusintaa?