Ajan suhteellisuus

Tuli kutsu sellaiseen kokoukseen, joka kuului vuosia automaattisesti kalenteriin, koska itse olin päivää sopimassa ja systeemejä järjestämässä. Nyt jouduin erikseen varmistamaan, sopiiko se nykyiseen kalenteriin. Tuli hassu olo.

Joskus ennen lapsia ajankäyttö oli nykynäkökulmasta ihan villiä. Joka työpäivän jälkeen oli ainakin yksi meno, jumppaan piti mennä vähintään, mutta lisäksi oli sitten opiskelua tai vapaaehtoishommia tai jos oli tyhjää niin se tarkoitti, että siihen piti sopia kahvittelu kaverin kaa. Miehellä oli omat menonsa, nähtiin sitten iltaisin ja viikonloppuisin kuitenkin.

Äidiksi tuleminen aiheutti kriisin, koska halusin sekä pidellä kakkua että syödä sen, eli halusin jatkaa ns. normaalia elämää lapsesta huolimatta. Se on kuulkaa tulevat ja tuoreet äidit vika mielessä: elämä lapsen kanssa on ihan normaalia, mutta se hölmö touhotus ei ole. Olet edelleen oma itsesi, mutta uudenlainen, joten minkäänlaisen elämän jatkaminen ei tule kysymykseenkään. Niin että menin takaisin töihin, kun vauvani oli viisikuukautinen, ja sitten jos iltaisin oli juttuja, niin otin aika pienestä asti sen mukaan. Tykkäsin kuitenkin niin paljon tehdä kaikenlaista, etten halunnut jäädä mistään paitsi, enkä halunnut katkeroitua siksi, että lapsi muka olisi jotenkin rajoittanut. Siihen aikaan riitti kuitenkin yksi meno iltaa kohti, ja joskus oli ihan vapaitakin iltoja. Töitä tietysti oli.

No sitten täytyi miettiä asioita uudestaan ja opetella ajattelemaan vähän fiksummin ja tuli toinen vauva ja nyt ei tarvinut enää pelätä muuttuvansa vieraaksi ihmiseksi vaan tunsin jo äitiminäni, jonka olin havainnut ihan hyväksi tyypiksi, ja tajusin, että olen jo tehnyt ja nähnyt ja osallistunut niin paljon, etten jää mistään paitsi, jos jäänkin pidemmäksi aikaa kotiin vauvan kanssa. Päin vastoin. Jäisin paitsi, jos en jäisi kotiin. Päästiin siihen pisteeseen, että oli yksi oma meno viikkoa kohti. (Tietysti tässä vaiheessa elämää oli sitten jo perheen ja lasten menoja, joista oli tullut minun menojani.)

Ja vaikka nyt olen taas töissä, olen yrittänyt pitää rauhallista tahtia yllä. Että siis todellakin mahtuu se kokous kalenteriin, koska sillä viikolla ei ole muita menoja.

Ihanaa. 

img_1641.jpg

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Raha

Kerttu 35kk

IMG_5883.JPG

”Mä oon oikee plinsessa ku mul on kluunu.”

Kerttu on siinä iässä, jossa taiteillaan nokkeluuden ja pikkuvanhuuden rajamailla.

Eilen lähdettiin kauppaan. (Takana ovat ne ajat, kun vietettiin Miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa ruokaostoksilla. Kerttu haluaa mukaan. ”Luokakauppa on mun lempi!”) Lapsi nappaa eteiseen jämähtäneet vauvojen kuminauhalliset aurinkolasit, ujuttaa ne päähänsä ja toteaa tyytyväisenä: ”Mä olen tuulikäs.” Kaupassa se haluaa oman vetelykällyn (ymmärrätte, semmoisen missä on pienet pyörät alla), ja koska tarvitaan vain yksi, hän saa huolehtia ostosten liikuttelusta kunnes kuorma käy liian raskaaksi. Korkealla lapsenäänellään Kerttu selostaa näkemäänsä ja huudahtelee innosta huomatessaan tuotteita, joista tykkää.

”Äiti, nut mennään mifuhyllylle. Ostetaan sieltä sitten sitä vihleetä mifua. Voi ei! Ei täällä ole sitä vihleetä mifua! Iskä! Kun kaupassa ei ole mifua, ni ei me voila syölä sitä. Niin. Eipä.”

Piru vie, se kiipeää tosi näppärästi aika korkealle. Onneksi uusia ja yllättäviä paikkoja ei tule kovin usein eteen. Ja kulkee nopeasti. ”Mä meen lujaa!”

Muutenkin se on edelleen melko kaikkivoipa ja omasta mielestään ihana. Edelleen se miettii, että ”sitte ku mä kasvan vauvaks niin…” tai palomieheks tai Rikuks, mutta toisaalta totesi juuri, ettei ole mikään vauva, vaan iso tyttö, tai Kelttu. Kelttu Kelttunen. (Jos kuulit semmoista julistusta tänään puistosta päin, niin kyllä, sitä se lauloi koko matkan potkutellessaan kotiin.) Ja sitten se kertoi päiväkodissa leikkineensä nuoriherra S:n kanssa, nuoriherra oli ollut äiti ja hän itse iskä. ”…mutta pojat ei kyllä voi olla äitejä..?”

Isosiskolla on alkanut koulussa englanti, ja päiväkodissa lapset harrastavat keskenään kieliä. Kotonakin Kerttu sujuvasti ja kärsivällisesti opetti isäänsä laskemaan erimaan kielellä viiteen, harmi, etten enää muista, miten se meni. Samalla kielellä on useita biisejä, jotka jatkuvat ja jatkuvat ja muuttuvat lopulta Frozen-kimaraksi.

Siskon kanssa kinataan koko ajan, mutta toisaalta myös halataan ja pussataan, ja eilen illalla olivat kömpineet nukkumaan vierekkäin isosiskon parvisänkyyn. Pelästyin, kun menin ylös ja Kertun sänky oli tyhjä, mutta tajusin sitten kiivetä katonrajaan. Siellä ne olivat vierekkäin söpösti. Meni vartti, ja pikkusisko alkoi pitää elämää ja isosisko oli tuskaisen helpottunut, kun kävin poimimassa pienemmän alas omaan sänkyynsä.

Muutaman kuukauden Kerttu on tullut säännöllisesti kerran joka aamuyö aikuisten huoneen ovelle, josta minä olen sen taluttanut takaisin omaan sänkyynsä ja peitellyt nukkumaan. Välillä on tietysti öitä, kun kukaan ei liiku missään, mikä onkin ihanaa. Mutta työaamuina Kerttu könyää mun viereeni heti kuuden jälkeen, havahduttuaan isänsä aamuhissutteluun, ehtii nukahtaa uudestaan vaikka minä en, ennen kuin kello soi 6.30. Ja aina se on yhtä innoissaan siitä, ja silmät säihkyen hihkuu, että ”kello soi! Nut mennään hammaspesulle!”

Perhe Vanhemmuus