Pahaäidin hajatelmia kasvatuksesta
Luin naistenlehdestä juttua huijarisyndroomasta, tiedättehän, siitä, kun työelämässä ihminen pelkää – onneksi usein ihan turhaan – jäävänsä kiinni epäpätevyydestään. Että on niinkun huijannut itsensä liian hyvään asemaan tai sellaiseen tehtävään, jonka tasalla ei oikeasti ole. Samasta syndroomasta kärsivät kyllä monet äiditkin, varmaan myös jotkut isät. Parhaasi totta kai yrität, mutta silti on aina niskassa se peikko, ettet jotenkin ole tarpeeksi hyvä vanhemmaksi. (Sitten avaudut olostasi vertaistuen toivossa ja saatkin joltain ilkimyseltä kuulla, että kyllä, itse asiassa sinun valintasi ovat koko ajan olleet vääriä.) Kuitenkin selkeinä hetkinä jokainen toivottavasti ymmärtää sen, ettei ole yhtä reseptiä täydelliseen vanhemmuuteen, eikä sitä kannata edes tavoitella. Tehtävä on hoidettu tarpeeksi hyvin, jos lapset kasvavat itsenäisesti pärjääviksi aikuisiksi. Jos ne vielä pystyvät onnellisuuteen ja osaavat rakastaa, vanhemmat ovat mielestäni olleet loistavat.
Minä mokailen paljon väsyneenä ja ärtyneenä. Yritän pysyä tyynenä vähän liian pitkään, ja sitten räpsähdän jostain turhan pienestä asiasta, ja aloitan typerän luetteloinnin: ”muistatko, kun x ja x, ja sitten y, ja siitä huolimatta åäö!” Muutenkin selitän aina ihan liikaa ja pitkään. Tuskin jää kireän äidin saarnasta lapsen mieleen mitään sellaista, mikä on tarkoitus.
Silti minusta lasten kasvattamiseen kuuluu hirvittävän olennaisesti selittäminen. Esimerkkinä toimimisen lisäksi tietenkin. Esimerkkinä toimiminen ei onnistu aidosti, jos tiedostat jatkuvasti lapsesi seuraavan joka ikistä liikettäsi ja kuuntelevan joka ikistä sanaasi ja äänenpainoasi, mutta se on hyvä aina välillä muistaa. Kun talossa on lapsia, seinillä on korvat ja silmät.
Selittämisen voi tehdä tietoisesti. Lapsen tason mukaan. Koska olen itse niin saakelin täydellinen aina, voin osoitella ihmisten vikoja, ei kun en. Mutta tällä viikolla törmäsin kahteen esimerkkiin lapsista, joille ei ole selitetty asioita, ja ennustan ongelmia, jotka valitettavasti kaatuvat lapsen niskaan, eivätkä sen aikuisen, joka ei ole pyrkinyt antamaan lapselleen eväitä pärjääväksi aikuiseksi kasvamiseen.
Tapaus 1. Olen ymmärtänyt, että ns. vapaan kasvatuksen idea on ymmärretty väärin. Kyse ei ole siitä, että lapset saisivat päättää, ja vanhempien pitää vaan seurailla ja uskoa, että kyllä ne sitten aikanaan oppivat. Tai voi semmoinen toimia jossain kaukana kaikista muista ihmisistä, mutta kun sivistyksen ydin on se, että hankittu tieto ja ymmärrys siirtyy polvelta toiselle, niin on aika hasardia antaa lasten tehdä, mitä tykkäävät. Tsekkaa vaikka Kärpästen herra. Vapaa kasvatus oli vastaliike tiukan auktoritääriselle kasvatukselle, jossa aikuinen tiesi, mikä on oikein aina ja ehdottomasti, eikä yksilöllisiä taipumuksia tai erilaisia ympäristöjä ja tilanteita otettu huomioon.
Lapsi oli tilanteessa, jossa pitäisi ottaa muita ihmisiä huomioon. Se ei ihan onnistunut, vaan hän oli omasta mielestään oikealla asialla keskeyttäessään muiden tekemiset. Sitä sattuu tietysti. Minulla kyllä on tapana sitten sanoa (joskus aikuisellekin, mutta mielummin lapselle, joka vielä on muovautuvaisempi), jos keskeytys häiritsee minua kovasti. Silloin yleensä lapsi hoksaa tehneensä jotain pöhköä. Tämä lapsi pisti hanttiin. Sanoin, ettei tämä ole leikki, vaan että olen tosissani.
Minusta on tosi tärkeää, että lapsi ei luule olevansa kaiken keskipiste. Sen pitää oppia itse huomaamaan, milloin pitää sanoa hei, kiitos ja anteeksi, koska sitä kautta se oppii asettumaan toisen asemaan. Silloin se ei saa kodin ulkopuolella niin helposti turpaansa henkisesti eikä fyysisesti. Bonuksena selittävä vanhempi pystyy vielä välittämään tiedon siitä, että on olemassa myös niitä ihmisiä, jotka eivät osaa asettua toisen asemaan, ja ovat tylyjä. Niiden suhteen täytyy joskus rikkoa sääntöjä ja olla tyly takaisin. Mutta sääntöjä ei saa rikkoa, ennen kuin osaa ne niin hyvin, että osaa rikkoa niitä oikein… Ja se on jo niin vaikeaa, ettei sitä voi kovin nuorelle lapselle selittää.
Tapaus 2. Joskus on tosi noloa, kun oma lapsi käyttäytyy huonosti. Itse asiassa sen kuuluukin olla noloa. Silloin tietää, että itse ymmärtää, mikä on oikein ja mikä väärin. Silti ei ehkä tee mieli alleviivata huonoa käytöstä sanoittamalla sitä, ja ehkä mielummin on hiljaa kuin päästää vihaisuutensa ääneen.
Lapsi heitti leikkipaikalla tavaroita, ja kun yksi osui minuun ja annoin sen takaisin, lapsi tönäisi minua. Lapsen äiti kiskaisi lapsen kauemmas ja alkoi keräillä lapsen heittelemiä tavaroita paikoilleen. Ainoat ääneenlausut sanat tulivat minun suustani, kun annoin tavaran lapselle takaisin (”voi sun täytyy nyt varmaan kerätä nää, mä autan, ole hyvä”), ja kaksivuotiaan, joka ihmetteli, miksi vieras lapsi tönäisi minua.
Odotin, että toinen äiti olisi harmitellut minulle lapsensa käytöstä, vakavana tai huvittuneena, miten vaan. Samassa veneessä ollaan, minullakin on lapsi, tiedän. Anteeksi olisi voinut pyytää lapsen puolesta tai sitten ohjeistaa lasta pyytämään minulta anteeksi. Ainakin äiti olisi voinut laittaa lapsen siivoamaan edes osan aiheuttamastaan sotkusta.
Lapsi käyttäytyi huonosti. Jos seuraus on se, että äiti sysii sen sivummalle ja siivoaa sotkut eikä osoita nähneensä lapsen ottamaa kontaktia, lapsi ei tajua, mikä meni pieleen. Se ei toden totta sitä selittämättä hoksaa, vaan toimii melko varmasti uudestaan samalla tavalla, ja jollain kerralla vastassa ei olekaan joku äiti, vaan joku, joka vetää sitä turpaan. Koska lapsi ei ole oppinut selvittämään ihmisten välisiä ristiriitatilanteita sanallisesti, se epävarmuuttaan luultavasti puolustautuu samalla mitalla. Siitä seuraa lisää pahaa mieltä, pelkoa ja vihaa.
Teen rakkauden tekoja. Selitän lapsilleni, miten ihmisten kanssa ollaan.
