Pelastakaa pikkukaupungit!

Kesän aikana olen tähän mennessä pistäytynyt tai oleillut seuraavissa suomalaisissa maakunnissa:

• Ahvenanmaa
• Kanta-Häme
• Pirkanmaa
• Satakunta
• Uusimaa
• Varsinais-Suomi

Lisäksi olen peilannut olemistani huristellen läpi kalifornialaisten Sonoman, Napan, Marinin, San Franciscon, San Mateon, Santa Claran, Santa Cruzin, Montereyn, San Luis Obispon, Santa Barbaran, Venturan, Los Angelesin ja Orange Countyn. 

Jälkimmäiset nimet tuottavat paljon enemmän eksoottisia mielikuvia kuin ensimmäiset. Wikisanakirjassa lukee, että ”eksoottinen: jännittävällä, kiehtovalla tavalla vieras”. Eksoottisen vastakohta on tavallinen. Tavallisestakin tulee eksoottista, kun sitä muistelee. Nostalgia: 1. mennen ikävöinti, kaiho ja haikeus; 2. (kirjaimellinen) koti-ikävä, kotimaan kaipuu (Wikisanakirja). Tämän kesän maantieteelliset kiemurat ovat jotenkin saaneet minut miettimään myös henkilökohtaisen historian maisemia. Unkerin mummolaa, jossa Orimattilan Mummo ei enää minun eläessäni asunut, ja 80-luvun alun Helsinkiä, jossa käytiin paitsi Pasilan Mummoa katsomassa, myös vahvasti aistimassa ison kaupungin tunnelmaa, ja suunnilleen yhtä kaukana molemmista omaa pikku kotikylääni, joka tätä nykyä on henkisesti paljon lähempänä pääkaupunkia kuin silloin, ja ihan eri todellisuudessa kuin missä tällä hetkellä asun.

Hui: 20 vuotta sitten aloitin lukion Helsingissä, joka oli silloinkin tietysti merkittävä ja iso paikka, mutta siinä laman jälkeisessä keltaisille mainospahveille paksuilla tusseilla tekstatuilla mainoslausahduksilla somistetussa, muuten harmaassa ja suurten ikäluokkien juuri haltuunsa ottamassa kaupungissa me teinit olimme sitä mieltä, että ankeaahan siellä suurelta osin oli. Ja piirit oli pienet. Ja muualla oli kyllä varmasti paremmin. (Teinien kuuluu ajatella niin! Muuten ne ei lähde katselemaan muita paikkoja ja ihmisiä eikä opi kantapään kautta niitä asioita, mitä vanhemmat ja viisaammat yrittävät niille kertoa. Ja valituksesta huolimatta ne nauttivat omista jutuistaan ja tekemisistään ja paikoistaan, mutta silti.)

Kävin katsomassa, onko muualla paremmin, ja sen jälkeen jouduin selviytymään siitä tunteesta, ettei minun kaupunkini enää ole minun, koska kaikki minun paikat ja ihmiset olivat muuttaneet tai muuttuneet. Täytyi pystyä myöntämään, ettei Helsinki enää ole minun hallussani. Se ei silti haitannut, koska ihmisten kautta olen pysynyt kuitenkin jotenkin eli ihan tarpeeksi hyvin kartalla.

Ihan järkyttävää oli nyt äskettäin, kun tajusin, ettei kolmosella enää pääse. Se nyt kuitenkin kuuluu siihen pääkaupungin vääjäämättömään muuttumiseen, ja pystyn nieleskellen elämään tosiasian kanssa. Sittemmin ymmärsin, ettei H-junaa enää ole. H-junaa sinänsä ei ole ikävä, se oli aina se H niinkuin hidas vaihtoehto, mutta, mutta! Ja Järvenpää, hassu pieni Järvenpää, sinne rakennetaan uusia isoja tornitaloja! Minun vanhan ala-asteeni pihan kiipeilyteline on poistettu ajat sitten, ja uutta rakennusta ja leikkivälinettä pukkaa! Mitä?! Ei! Mihin katosi ihana pysähtyneisyyden aika?

Juujuu. Kyllä minä itselleni tässä naureskelen, mutta samaan aikaan vähän en. Olen vissiin tullut vanhaksi ja haluaisin, että kaikki paikat museoitaisiin juuri sellaisiksi kuin ne joskus olivat, että voisin edelleen piipahtaa vanhoissa maisemissa junalla kuin aikakoneella ikään. Autuaasti olen muka unohtanut sen, miten pari vuosikymmentä sitten itsekin visioin, mitä kaikenlaista hienoa voisi tapahtua ja miten asioita voisi tehdä vähän urbaanimmin sen sijaan, että koko ajan nöyränä muistellaan 70- ja 30-lukuja ja sitä, että kun ei ennenkään niin ei kyllä nytkään. Paasasin, että jos ihminen haluaa pääkaupungissa, sen ei tarvitse olla huolissaan omakotitalotonttien vähyydestä! Jos omakotitalossa haluaa asua, niin voi muuttaa maalle!

Huomaan ajattelevani, että rajansa kuitenkin urbanisoitumisellakin. Helsingin vastakohta ei ole välttämättä erämaa. Vaikka Pori on heinäkuussa hauskan erilainen kuin muuten, tykkään siitä kyllä muina kuukausina myös. En tykkäisi, jos turistit jatkuvasti tukkisivat kaikki kadut omilla autoillaan. On kiva, että välimatkat ovat lyhyet ja asuinkustannukset kohtuulliset. Täällä on vähemmän työpaikkoja, kyllä, mutta myös paljon vähemmän kilpailua. Tapahtumia ja harrastusmahdollisuuksia on paljon, ja ihmisiin tutustuu, kun menee ja tekee juttuja. Kun tuntee ihmisiä, on kuin vahingossa osa sitä pöhinää, mikä tekee omasta kaupungista sen, mikä se on. Suuri asukasluku ei välttämättä ole tae jostain paremmasta. (Joukkoliikenne on kyllä sellaisessa pakko järjestää paremmin kuin meillä… Porin Linjat! Kehitettävää löytyy vielä! Yyterin busseihin liput liehumaan! Non-stop -heilurilinjoja, joissa vaihdot toimivat risteäviin suuntiin!)

Maaseudulla ajellessa nostelin hattua sille sisukkaalle väestönosalle, joka jaksaa ajaa omalla autolla säässä kuin säässä töihin ja päiväkotiin ja kauppaan useampien kilometrien päähän. Suomalainen maisema on aika tylsä ilman kauniisti hoidettuja taajamia. Ne katoavat ihan varmasti kauppojen, koulujen ja terveyskeskuksien myötä, vaikka tietoliikenneyhteydet toimisivatkin hyvin. Ilman reaalitodellisuudessa fyysisin käsin tehtävää työtä ei etätyöläinenkään pysty punnertamaan idylliseen pitsihuvilaan rapautuneiden hiekkateiden ja niittämättömien heinäpeltojen läpi. Jos pikkukaupunki löytyy edes 50 kilometrin päästä, seudulla tapahtuu edes jotain. Löytyy kohtuuhintaisia asuntoja. Löytyy ihmisiä. Löytyy puolisoita ja leikkikavereita. Ehtii miettiä, millä elättää itsensä, ehtii innostua jostain ja tulla siinä tosi hyväksi, saattaa perustaa oman yrityksen, ja ehkä palkata jonkun muunkin.

Ihminen! Muuta pikkukaupunkiin! Se on sinun kokoisesi paikka!