Perhepääsiäinen Tukholmassa

Kello soi aikaisemmin kuin ikinä. Joku jännitys salpaa tunteet, lähden ihan coolina ulos. Missaan metron minuutilla! Ja koska on pyhäaamu, junien välissä on vartti. Kuin joku olisi potkaissut palleaan. En ehdi terminaaliin asti! Ei auta. Odotan seuraavaa, vaihto käy onneksi sujuvasti. Kun nousen kadulle, Mies on juuri laittanut viestin: ovat ulkona laivasta. Lähden kävelemään vastaan.

Nouseva aurinko häikäisee silmiä niin, että pelkään, etten huomaa niitä. Turha pelko: heilutan kaukaa ja lapsi vastaa. Hetken päästä pienempi lähtee juoksemaan kohti kuin elokuvassa, auringon valo pipon alta liehuvissa hiuksissaan, ja minä myös, ja isompi myös, ja isä myös. Iiiiiiso ryhmähalaus. Jälleennäkemishöpinät melkein kolmen viikon erossaolon jälkeen lähtevät viisivuotiaan kohdalta tasan siitä, mistä voi olettaakin: mitä tapahtui eilen päiväkodissa. Voi syrän!

Kävellään yhdessä takaisin siihen kadunkulmaan mistä lähdin kävelemään ja mennään aamiaiselle. Nyt vasta pussataan oikein kunnolla kun on laukut pois käsistä, ja halataan, ja ihmetellään. Sitten haetaan ruokaa ja onnistutaan ärsyyntymään päällepuhumisesta ja kärsimättömyydestä ja ärsyyntymisestä ihan normaalisti. Hyvä. Kaikki kunnossa.

Kolmen kaupunkipäivän aikana ehtii ainakin seuraavaa:

• ajaa haitaribussilla, jonka penkit ovat kivammin päin
• käydä Junibackenissa, jonka satujuna on kaikkien mielestä aina vaan henkeäsalpaavan hieno
• ajaa raitiovaunulla
• syödä jäätelöä kaksi kertaa päivässä
• käydä Skansenilla, vaikka lähtökohtaisesti koko paikan idea on esiteinin mielestä idioottimainen ja turha, mutta lopulta kuitenkin saa myönnytyksen, ja sitä paitsi nähtiin vihdoinkin oikea susi
• bongailla metrojunien nimiä ja harmistua siitä, miten epäreilua on, että äidin ja isosiskon nimiset junat näkyivät ja vieläpä samalla asemalla, mutta pikkusiskon ja iskän nimisiä ei
• käydä ruokakaupassa ostamassa Hönö-leipää
• palauttaa pulloja ruokakauppaan, väistää ristiriitaisin tuntein kerjäläistätiä, joka olisi halunnut panttikuitin ja pitää 10-kruunuinen itse, jotta sen voi antaa (pissa-)hätää kärsivälle pikkusiskolle vessamaksuksi
• laskea kuninkaan höpsähtäneen kanan Livrustkammareniin munimat kultamunat
• kuljeskella Gamla Stanissa
• kuljeskella Norrmalmilla
• nähdä ne kirsikankukat, joista äiti on niin tohkeissaan ja todeta, että no onhan ne hienot
• käydä Medeltidsmuseetissä
• ostaa yhteiseksi matkamuistoksi kuumailmapallo NK:n yläkerrasta
• hukata bussilipun, koska on niin lämmin, ettei ole takkia, jossa on se tasku, johon lippu laitetaan, vaan työnnetään se farkuntaskuun, josta on ennenkin reissussa hukattu bussilippuja
• kuljeskella Sundbybergissä ja nähdä äidin tilapäiskoti, jossa perheen näkeminen saa äidin tuntemaan jotain, mikä on melkein häpeää mutta ei ehkä kuitenkaan, vaan tunnustus itselle ja muille siitä, että ei tämä mitään luksusta ole, ei
• leikkiä vain yhdessä leikkipuistossa, vaikka äiti lupasi ainakin kolme, ja jättää riimukivi luonnollisessa tilassaan kokematta, koska kaikkeen ei vaan voi riittää energiaa
• käydä Abba-museossa ja löytää yhteensä kaksi munajahtimunaa, joita vastaan molemmat tytöt saivat omat palkintokassinsa – vilken tur!
• tajuta, ettei aikuisilla ole kahdenkeskistä aikaa 5- ja 10-vuotiaiden kanssa yhdessä hotellihuoneessa asuessa

Sunnuntai-iltapäivänä väisteltiin edessä olevaa totuutta, mutta laskettiin silti, paljonko aikaa on laivan lähtöön. Ei oikein voinut nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä, kun tunteet piti salvata. Taas. Ettei tulisi yhtään vaikeampaa. Terminaalissa ei ole hyvästijättöaulaa, vaan sisäänheittokäytävä, jonka ainoa rauhallinen nurkka ennen check-iniä on vessojen ovien edessä. Siinä tönötetään muina ihmisinä, kunnes on pakko. Pienimmältä pääsee itku ja minulta, mutta en ratkea kokonaan, koska en halua lapsen kuvittelevan, että tämä olisi ylitsepääsemätöntä.

Kävelen hammasta purren ulos. Kävelen Fotografiskan ohi. Kävelen Slussenin vesijohtoremonttityömaan ohi. Ajattelen hetken, että kävelen koko matkan kotiin, ei ole edes kymmentä kilometriä ja ihan sama kuinka pitkä matka on, millään ei ole väliä ja ihan sama vaikka tulisin ryöstetyksi ja tapetuksi matkalla koska. Kerään itseni. Olen keski-ikäinen täti enkä mikään teini. Totta kai on raastava ikävä, mutta viikon päästä nähdään taas.

Kävelen Gamla Staniin ja menen metroon. Pidättelen itkua. Kaikki muut ovat yhdessä jonkun kanssa tai ainakin matkalla kotiin jonkun luo. Minä en. Kun nousen ylös, on jo kylmä ja vähän paleltaakin. Se sopii kurjaan tilanteeseen. Kun pääsen perille, ratkean kokonaan.

Onneksi seuraavana aamuna on jo parempi olo, ja öitäkin taas yksi vähemmän.