Pimpinone

Helmiä sioille vai pikkutuhmailua taiteen nimissä vai mitä ihmettä?!

Eilisen förskottiäitienpäiväjuhlinnan (kiitos lasteni isälle, jota ilman ei olisi ollut aihetta tällaiseen) ja tämänaamuisen perinteisemmän vedon jälkeen oli ihanaa lähteä kauniiseen sunnuntaipäivään kilistelemään jälleennäkemisen kunniaksi ja jatkaa siitä kulttuurin pariin.

Sitä voi ihminen kysyä itseltään tai viiteryhmältään useita kysymyksiä, kun tarjolle tuodaan G.P. Telemannin vuonna 1725 kantaesitetty ”burleskibarokkiooppera himosta, hyväksikäytöstä ja hyväuskoisuudesta”. Että pitääkö oopperaa tarjota ihmisille tällä tavalla kansanomaisessa muodossa, onko se oikein, eikö yleisön pidä löytää kunniakas taidemuoto ihan ilman henkistä alennusta (vrt. vakavastiotettava intohimoinen muusikko, jonka pitäisi tehdä musiikkia sydämestään, mutta samalla jollain tavalla vedota yleisöön, jotta voisi elättääkin itsensä ja perheensä)? Tai että kuka nyt menisi sellaista kummaa kiljumista kuuntelemaan, vaikka kuinka olisi muka helppotajuista ja hauskaa? Voiko tämmöinen tavara kelvata kultturellille, jos se kelpaa rahvaalle, ja mikä salajuoni tämä nyt oikein on?

Kuulkaas. Ooppera on ollut paitsi sivistyneistön yritystä herättää eloon antiikin ylevä sanataide mutta yhtä lailla kansanviihdettä, ja jos 300 vuotta sitten sävellettyä teosta on esitetty, no, kohta 300 vuotta, niin se taitaa olla ihan hyvää kamaa sellaisenaan (klikkaa synopsikseen). Tosin tässä Porin Oopperan tuottamassa esityksessä, jonka me kävimme katsomassa, oli kyllä modernisoitu toteutuskin aika lailla kohdallaan.

Jouni Kokoran Pimpinone ja Laura Pyrrön Vespetta maalasivat Tiina Korhosen cembaloinnilla säestettynä uskottavan mutta melkein itkettävän hauskan kuvan siitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ei missään tapauksessa ole. Sanoin Marjaanalle, että tämän epäfeministisempää kulttuuripläjäystä en ole pitkään aikaan nähnyt. Toisaalta näin hienoa ja fiksua keskisormen nostoa kaikkia kohtaan en myöskään ole hetkeen todistanut. Sen mahdollisti Pyrrön notkea ja ajanmukaistettu suomennos, Tyra Thermanin ihanan kekseliäs visualisointi (lavastukset on aina niin hienoja!) ja Anne Lundgrenin taitava maskeeraus, eikä ohjaaja Ville Saukkonenkaan ihan turha äijä ole ilmeisesti ollut. Ainoa miinus oli Raatihuoneen juhlasalin tuolien epämukavuus tunnin mittaisen esityksen lähetessä loppuaan. Ja ikkunan olisi ehkä voinut avata.

Nyt voin sitten kaikille leijua käyneeni äitienpäivänä oopperassa, ja hihitellä mielessäni hauskuuksia muistellessani. Ja miettiä, että eipä ihmiset todellakaan mihinkään muutu, tämmöistä kummaa säätöä se on vuosisadasta toiseen, ihmissuhteilla pelleily.