Puhu kukille

Minä en ole ollut viherpeukalo. Kasvien kanssa pitää olla ja niitä pitää ajatella ja niiden hyvinvointiin pitää keskittyä. Minulla ei ole keskittymishäiriötä, mutta keskittyminen on vaikeaa, jos tulee jotain muuta jännää, jännempää. Kukat ei juuri huutele, että hei, hei, hei, tuu tänne hei, anna vettä, kato mua, hei. Saatan hyvin muistaa, että kukat pitää kastella, mutta jos seuraavaksi muistan jotain muuta, kukkaparat jäävät toiseksi.

Äiti on viherpeukalo, se osaa siirrellä kasveja sellaisiin paikkoihin, että niiden on hyvä olla, ja antaa niille sopivasti juotavaa ja lannoitetta oikeaan aikaan. Sisällä ja ulkona. Jos tarvitsen, saan siltä kyllä vinkkejä, ja itsekin tajuan jotain jostain. Kyse on enemmän siitä, ettei vihreä peukalointi ole ollut minulle ihan kamalan tärkeää. Minulla on ollut kasveja, jotka pärjäävät minun kanssani. Jos joku on kuollut joskus, se on johtunut siitä, että joku muu on alkanut kastella niitä tai muuten kohdella niitä eri tavalla kuin keskinäisen sanattoman sopimuksemme mukaan olisi pitänyt. Sitten olen surrut.

Orkidea ykkönen kukkii taas, jo toisen kerran muuton jälkeen! Olen kastellut sitä tosi vähän, ilmajuuret on ihan korppuset, mutta se kai osaksi johtuu siitäkin, että muuttaessa se tippui maahan ja osa ruukun sisällöstä jäi vanhan Kodin pihaan. Kaverinsa juuret taas on vihreät ja hyvinvoivat, mutta sillä ei ole tuommoista oksaa, johon kukkavana voisi kasvaa.

Ajattelin kokeilla jotain uutta. Selitin kaveruksille, että nyt vaihdetaan ruukku, ei ole hätää. Muoviruukut pistin roskiin ja sulloin orkideat isoon lasimaljakkoon kahdestaan. Kaadoin sekaan vettä. Kuvittelen, että lasipurkin seinämien suojaan muodostuu kosteampi ilmasto. Toivottavasti tykkäävät!