Pullantuoksuinen? Minäkö muka?

Naapurin tytöt kertoivat kesällä äidilleen, että Veeran äiti leipoo joka päivä. Kun asia tuli ilmi, naureskelin, että ei pidä paikkaansa, ja sitä paitsi elokuussa menen taas töihin ja loppuu tämmöinen peli kyllä kokonaan.

Miehen kanssa käytiin joskus keskustelua. Silloin kotiäitiaikaan. En muista, mistä oli kysymys, mutta puoliskoni alleviivasi, että hän käy töissä ja minä olen se pullantuoksuinen äiti. Taas nauratti! Minä vai? Hah!

Nauruhan syntyy siis siitä, kun tosielämä ja mielikuva, fakta ja tulkinta, poikkeavat toisistaan, totutusta kaavasta, jotenkin yllättävästi. Mukana voi olla häpeääkin.

Minä kun niin olen ajatellut olevani urasuuntautunut ihminen, tykkään tehdä työtä, henkistä ja fyysistä, olen sillä tavalla itsekeskeinen, etten halua vain palvella, vaan mielummin kehittää, en ole osannut yhdistää itseeni sitä mielikuvaa, joka minulla on ”perinteisestä äidistä”, mikä tai kuka se sitten onkaan. (Tätä kai pitäisi purkaa, mutta blogi taitaa olla väärä foorumi omien henkilökohtaisten mielikuvien aukirepimiseen ja analysointiin.) Ylpeästi olen ajatellut, etten sovi pullantuoksuisen (koti-)äidin muottiin.

Olen tainnut olla väärässä. Tai sitten olen nyt, kahdeksan vuotta ensimmäisten äidiksimuuttumisajatusten jälkeen, lopulta kypsä venyttämään identiteettiäni. Kyllähän nimittäin kotiäiteily Kertun syntymän jälkeen oli ihanaa, ja aloin olla siinä jo ihan hyväkin! Kun vauvahäslingeistä alkoi päästä selväjärkisyyden puolelle, emäntägeeni olisi varmaan aktivoitunut oikeinkin vahvasti, ellei olisi tätä muutto- ja remonttiruljanssia väliin pukannut.

Ei ole töissä elokuun jälkeen vielä montaa kertaa ehtinyt tulla niin levollista ja aitoa onnen hetkeä kuin lauantaina, kun oli ulkoiltu ja syöty, pienen päikkäröidessä pelattu isomman kanssa Monopolia, ja sitten leivottu yhdessä pullaa. Mikä klisee. Mikä onni.